Nyt seuraa raju poliittinen mielipiteenilmaus: voisivatko ne vaalisilpun jakajat pystyttää leirinsä jonnekin muualle kuin mun työmatkan varrelle? Osaan jo pujotella feissareiden ja sen yhden metrolehtimiehen ohi ihan sulavasti, mutta ne mökit siinä metroaseman sisäänkäynnin edessä tympivät tilaan tottunutta maalaista kovasti. Kävin äänestämässäkin ja olin ihan häkeltynyt, kun siellä oli jono! Ei vaan meillä Hervannassa, siellä ne ennakkoäänestystyypit jossain kirjaston perällä kuikuilivat aina kaula pitkällä, että tulispa tänne nyt joku. Ja sitten kun sinne meni, ne olivat niin polleita ja ylpeitä itsestään että se äänestyshetki tuntui äänestäjästäkin suorastaan juhlalliselta. Minunkin äänelläni on merkitystä. Täällä musta tuntui, että olen vain yksi kanttura karjalaumassa, joka jonottaa tarjouskahvipakettia tai jotain muuta yhtä ankeaa. Vähän kuin Neuvostoliitossa olisi.

Viime yön unessani ammuskeltiin ydinaseilla. Ei siitä sen enempää, tuntui vain että tuo sopisi tähän väliin.

Jotenkin sellainen en-voi-tajuta-että-nyt-on-vasta-tiistai -viikko. Työpäivät tuntuvat loputtomilta, tiskit lainehtivat ympäriinsä ja ne sähköpostitkin, ne eivät selvennä mitään. Tänään heti kotiin selviydyttyäni kaadoin itselleni rommikolan. Niin, tätä viikkoa voisi nimittää myös arki-iltana-rommikolaa-väljähtyneestä-kokiksesta -viikoksi. Sellaista sattuu. Viikonloppua odotellessa.