Okei, uusi maanantai. Aika laskeutua pari askelmaa matalammalle ja tarvittaessa poistaa ylimääräinen kusi päästä. Totuushan on se, että minä olen työtön. Tai oikeastaan en ole edes sitä, koska valmistun virallisesti vasta ensi kuussa, joten nyt olen vähän omituisessa ei-kenenkään-maassa, jossa opintotuet on aikaa sitten käytetty, palkkaa ei kukaan maksa ja työttömyyskorvauksetkin ovat vain haave horisontissa. Tavallaan nyt olisi aika hyvä aika panikoida. Aika moni henkilö on jo kysynyt, että mitä meinaan tehdä nyt, ja luulen, että aika moni ehtii vielä kysyä saman kysymyksen ennen kuin keksin siihen vastauksen. Jotenkin luulen, että sängyllä makoilu ja ikkunasta ulos tuijottelu eivät sovi Nuoren Akateemisen Kaupunkilaisen (Lyhenne nakki. Keksin sen juuri. Hahaa.) vakaviksi tulevaisuudensuunnitelmiksi. Pitäisi olla urasuunnitelmia ja visioita ja kunnianhimoa, eikä mulla ole oikein mitään niistä. Ainoa päämääräni on ollut viimeiset seitsemän vuotta (Kyllä, tähän haahuiluun on mennyt seitsemän vuotta. Ihan käsittämätöntä.) että valmistun, ja nyt kun se on hyppysissä, en osaa oikein asennoitua muuhun. Mitä nyt? No joo, töitä olisi kivaa saada ihan siksikin, että tiliotteessa olisi muita kuin miinusmerkkisiä merkintöjä, mutta mitä töitä? Mistä? Miten? Milloin? Kysymysmerkki, kysymysmerkki, kysymysmerkki.

Mutta sitten kuitenkin, kaikesta tunnollisuudestani ja rasittavuuksiin ulottuvasta pennien laskennasta huolimatta olen myös aika viehättynyt siitä, että en oikein tiedä, mitä tekisin. Kulutan varmaan liikaa aikaani (Hei! Työttömällä on tunteja käytettävänään!) amerikkalaisiin blogeihin ja lehtiartikkeleihin ja tv-sarjoihin, joissa vastavalmistuneilla on satatuhatta dollaria opintolainaa ja homekämppä New Yorkissa. Ja sitten tehdään suuria dramaattisia valintoja, taistellaan unelmien puolesta ja ryhdytään vaikka väkisin puolijuopoksi taiteilijaksi, koska se on oikeaa elämää toisin kuin kohtuuhintainen asunto lähiössä ja kuukausipalkkainen työ virastossa. Jokin hölmö pieni osa minusta samaistuu noihin hörhöihin, vaikka oikeastihan minä en naputtele romaanikäsikirjoitusta vaan työhakemuksia nimenomaan niihin virastoihin. Viiniä juon aika maltillisesti ja aamuisin mulla on herätyskello soimassa, vaikkei mitään velvoitteita olekaan. Aika laimea versio rappioelämästä, mutta ei voi mitään.

Ehkä tässä voi tyytyä siihen sopivan ristiriitaiseen sekoitukseen panikointia ja huolettomuutta, joka on vissiin aika tyypillistä minulle, ainakin jos erehtyy lukemaan omia kirjoituksiaan niiden seitsemän viime vuoden ajalta. Toinen minä pelkää ettei pärjää, hakkaa maanisesti mol.fi-sivua ja tekee budjettitaulukoita Exceliin, toinen syö pelkästään pannukakkuja, katsoo jaksotolkulla Jersey Shorea ja ideoi kesälle kaikenlaista haihattelua "kun nyt kerrankin on aikaa". En siis ideoi sen Jersey Shoren pohjalta. En ainakaan kokonaan. Mutta perhana kun se on viihdyttävä sarja! Olin aiemmin jyrkästi sillä kannalla että se on ala-arvoisinta shaibaa koskaan, mutta kummasti se mieli muuttuu kun on vähän luppoaikaa. Niin, toiset ihmiset ryhtyvät oravanpyörästä vapauduttuaan tekemään taidetta, mutta minä katson vain telkkarista, kuinka yliruskettuneet apinat kännäävät New Jerseyssä. Ehkä mun olisi ihan hyvä saada niitä töitä joskus.