Olen ruvennut varaamaan pyykkitupaan vuoroa säännöllisesti joka sunnuntaiaamuksi. Se on vähän semmoinen win-win -tilanne: kun sitä pyykkiä saa pestyä, kokee olonsa äärettömän kunnolliseksi ja seuraavalla viikolla on myös jotain puoliasiallista päällepantavaa töihin. Kun ei todellakaan kykene nousemaan pyykkivuorolle, on syynä yleensä jonkinlainen huono käytös edellisenä iltana, ja se tuo myös hyvän mielen, sillä huonon käytöksen lisääminen on ollut vähän kuin uudenvuodenlupauksenani ja henkilökohtaisena mottonani viime aikoina. On muuten paras lupaus ikinä, nyt mennään jo helmikuussa ja vieläkin homma toimii. Tässä ilmainen vinkki kaikille ensi vuodenvaihteen naistenlehdille, unohdetaan ne laihdutuskuurit ja terveellisemmät elämäntavat. Huonoille teille on paljon helpompaa ryhtyä.

Niin, tänään on taas sellainen jälkimmäinen sunnuntai. Ylläni on yhä eilisillan mekko ja rippeet eilisillan kampauksestakin. Koti muistuttaa erehdyttävästi tsunamialuetta ja vähän taas mietityttää, että mitähän seuraavaksi. Hyvässä hengessä, ehdottomasti. Lattioita valloittaneet väsyneet jatkoilijat ovat poistuneet, mutta minun ei tarvitse mihinkään tästä lähteä, ei ainakaan tänään. Muistan niin monta itkuista sunnuntai-iltapäivien kotimatkaa, että en voi taaskaan olla päivittelemättä, miten kivaa on asua nyt täällä. Miten sitä joskus ajautuukin juuri oikeisiin paikkoihin ilman sen kummempaa pyrkimystä? Vähemmän suunnittelua ja enemmän ajelehtimista, sen tästä taas opimme.

Mutta tosiaan, ne pyykit ovat kyllä taas pesemättä. Jossain kohtaa se muodostuu ongelmaksi, mutta ei sitten kai tänään.