Ette ikinä arvaa, mikä laulu minulla soi päässä.

Rupesi tänään vähän harmittamaan, kun tajusin, että tänä vuonna en pääse valitsemaan perheeni joulukuusta. Se on ollut yksi suosikkitraditioni, ensiksi kinastelu joulukuusen tarpeellisuudesta (äiti: Ei!, minä: Joo!), sitten kinastelu siitä, onko minun pakko saada valita se perhanan kuusi (isi: Ei!, minä: Joo!), seuraavaksi  ajelu huoltoaseman pihaan, jossa pilkkihaalariin verhoutunut papparainen yrittää nyhtää kamalia summia harvaoksisista risunpätkistä, isin pientä myhäilyä ja tinkaamista, minun arvioivaa silmäilyäni ja tarkasti harkittu valinta, kuusen sitomista auton katolle ja viemistä näytille kotiin, jossa loppuosa perheestä väittää sen olevan toispuoleinen ja vähän ruma. Seuraavana päivänä kuusi tuodaan sisälle ja koristellaan iänkaikkisen vanhoilla koristeilla. Vähintään pari rumaa kullanväristä palloa hajoaa ja äiti kieltää ehdottomasti ripustamasta kuuseen sitä vaaleanpunaista, neljä metriä pitkää narua, jonka virkkasin niin ylpeänä noin viisitoista vuotta sitten. Ryttyisen latvatähden ja kulahtaneet puuvillaenkelit saa laittaa, mutta niidenkin asettelusta tulee pientä nahistelua. Mutta sehän tuo vain sitä joulun tunnelmaa.

Tänä vuonna laukkaan aattoaamuna töihin ja myöhemmin pääsen kotopuolessa saunan kautta lentäen valmiiseen joulupöytään. En tiedä, onko meillä edes kuusta, kun en ole sitä vaatimassa. Tietynlaista kuivakakkua osasin kyllä pyytää puhelimitse, mutta äiti jo ehti ilmoittaa, että oli tehnyt sen unohtaen pari oleellista ainesosaa pois. Ei se kuulemma pahasti kärsinyt, mitä nyt maku muuttui. Mummo tekee karjalanpiirakat ja äiti lihapyörykät, joten sentään jotain perinteistä kotoa löytyy.

Pyhäpäivinä ajattelin säntäillä ystävien luota toisten luo ja jossain välissä piipahtaa myös ikävöimieni hirnujaisten luona tallilla. Tapanina pitäisi kyllä jo rymistellä takaisin kotiinpäin, jotta ehtisi taas keskiviikoksi töihin. Itse tätä kerjäsin kun töitä hain - tiedän, tiedän. Ei ehkä pännisi näin, jos uusi vuosi olisi vapaa, mutta miksipäs se olisi. Mä joka päivä töitä teen, laulavat turkkulaissetki.

306290.jpg

No, onneksi koulun ruokala ja tämän juhlava sisustus tarjosivat vinkkejä joulun juhlimiseen myös näin vähän arkisemmassa ympäristössä. En mä kuusia tarvitse, kun mulla on Markus-huonekasvi! Pätkä viehkoa hopeanauhaa riitti sen somistamiseen, ei tässä edes kultapalloja tarvita. Päätin tehdä tästä jokavuotisen tradition, mikäli Markus jaksaa jatkossa avopuolisonani sinnitellä. Vähän vähemmän tässä oli kyllä kinastelua kuin tuossa alkuperäisessä perinteessä, mutta hei, ei kaikkea voi saada.