Tämän päivän paras hetki: sanoin pelottavassa palaverissa ääneen jotain, minkä faktapitoisuutta jouduin koko loppukokouksen ajan pohtimaan hermostuneena. Palaverin jälkeen kipitin työhuoneeseeni selvittämään, miten asia oikeasti on, ja kävi ilmi, että se hatusta nykäisemäni lausahdus oli sataprosenttisesti totta. Äänetön voittajan tuuletus ja suunta seuraavaan kokoukseen puhumaan läpiä päähän. Tätä se työelämä on - kukaan ei enää kirjaa oikeen osuneita veikkauksia mihinkään opintosuoritusrekisteriin, joten jokaisesta pojosta pitää muistaa iloita ihan itte.

On se töistä stressaaminen kuitenkin aika paljon kivempaa kuin stressaaminen siitä, ettei niitä töitä ole. Hölmö murehtimiseni saa kyllä välillä älyttömiä piirteitä: kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun murehdin ettei mulla ollut rahaa, murehdinkin nyt sitä, että mulla on. Omatuntoni ei osaa päättää, minkä verran saan kulutuskäyttäytymistäni muuttaa makaroninsyöntiajoista ja onko työmatkalla pahvimukista juotu kolmen euron cappuccino turhaa ylellisyyttä vai ei. Oudointa on, kun rahasta ei yhtäkkiä saakaan puhua. Opiskeluaikoina olimme ystävieni kanssa kaikki samassa tuloluokassa otsakkeen Kela + paskat kassaduunit alla, mutta nyt valmistuneina palkkakuiteissamme lukee ihan erilaisia lukuja. En sano, että minä mitenkään erityisen paljon tienaan, olen vastavalmistunut ja julkisella sektorilla töissä, mutta kyllä se DI:n titteli enemmän roposia tuntuu tuovan kuin vaikka joku taiteellisemman alan paperi. Välillä se aiheuttaa vähän outoa kitkaa, tai sitten kyse on vainoharhaisuudestani, kun ystävyyssuhteissani on nyt paljon muutakin ääneen sanomatonta liikenteessä. On melkein kuin minun pitäisi häpeillä rahojani, vaikka enhän minä sitä ole päättänyt, että näissä hommissa tienaa vähän paremmin kuin joissain muissa. On mahdotonta olla kuulostamatta kusipäältä kun kertoo huomanneensa, että tilillä on rahaa enemmän kuin koskaan aiemmin koko elämäni aikana ja aiemmin samalla viikolla tuli ostettua uusi tietokone. Miksi se sitten tarvitsi kertoa? Samasta syystä kuin lätisen turhanpäiväisyyksiä yleensäkin. Tarkoitukseni ei ollut millään tasolla leuhkia tai leveillä, kunhan vain ajattelematta totesin hassun huomion elämästäni. Ei ehkä ihan paras veto, mutta pitäisikö mun sitten ruveta sensuroimaan puheitani? En ikinä ajatellut, että voisin tästäkin kehittää ongelman, mutta näköjään voin. Kolme kuukautta töitä ja jo tuloero-ongelmat painavat päälle. Aika kieroa.

Ehkä mun pitäisi vain ruveta poroporvariksi. Nappasin jo kotopuolesta mukaani sarjan kristallisia liköörilaseja, jotka äiti oli hylkäämässä. En mä tiedä mitä teen kristallisilla liköörilaseilla, en edes tykkää likööristä. Ehkä juon niistä mehua. Olisiko se sopivan arvokas alku päivälle, appelsiinimehua kristallilasista ja sitten se huikentelevainen pahvikahvi? Tsiisus, kohta en enää tunnista itseäni.