On se aika vuodesta. Työnhakuaika. Koululla oli tänään oman laitokseni (Osastoni? Tiedekuntani? Koulutusohjelmani? Ei voi tietää, kun noita mentiin taas sorkkimaan ja kyltit talon ovensuussa vaihtuvat päivittäin. Tää on uskomattoman vaikeeta. Käsittääkseni mulla on koulutusohjelma ja pääaine nyt sitten eri tiedekunnissa, joista kummankaan nimeä en vielä osaa ulkoa. Koita nyt sitten kuvitellakaan valmistuvasi joksikin kun et edes tiedä, että mistä valmistuisi.) rekrytointipäivät eli oleelliset kulkureitit oli blokattu rumilla ständeillä, joiden luona (hämmentävän nuoren näköiset) ihmiset tyrkyttivät jos jonkinlaista karamelliä ja avaimenperää ja pähkinäpussukkaa ja vähän myös firmojensa esitteitä. En osaa oikein käyttäytyä etiketin mukaisesti missään tuon sorttisessa messuhässäkässä, mutta otinpa onkeeni sen verran, että rupesin alkuillasta selaamaan muutaman alan firman nettisivuja.

Voi hyvät hyssykät se on raastavaa puuhaa. Jokaikinen pulju on osannut piilottaa rekrytointisivunsa toisistaan poikkeavien otsikoiden ja sivupalkkien ja kummallisesti sijoitettujen linkkien taakse. Kun sitten vihdoinkin löytää sen hakusivun, pitää pahimmassa tapauksessa sivustolle rekisteröityä, eikä se rekisteröinti tietenkään toimi. Lopulta eteen aukeaa lomake, jossa kysytään hankalia kysymyksiä. Kyllä mä nimeni tiedän, mutta muut kohdat ovat yleensä tällaiselle tolvanalle opiskelijaressukalle vähän vaikeampia, kun sama lomake on tarkoitettu myös ansioituneelle asiantuntijalle ja kansainväliselle erityisosaajalle. Laatikoihin kelpaa vain tietynmuotoinen ja -mittainen vastaus ja auta armias, jos jätät jonkun kohdan tyhjäksi lähettäessä, silloin katoavat kaikki muutkin vastaukset. Yksi vekkuli firma oli sijoittanut vastausruudut ja kysymysrivit letkeästi täysin eri tasoon. Silmät menee vieläkin kieroon kun mietin sitä.

Kun sitten lopulta saa hakemuksensa jotakuinkin kelvolliseen muotoon ja lähetetyksi, ruudulle paukahtaa huonon käännöskoneen kehittämä kiitos mielenkiinnosta. Ole hyvä vaan. Tasan tarkkaan ei tuokaan räpellys johda mihinkään, ei kai noita lomakehakemuksia nyt kukaan lue. Kunnon työntekijät hakevat henkilökohtaisella hakemuksella. Niin teen minäkin, sillä seuraavalla kierroksella, jos joskus vielä jaksan. Ansioluetteloni päivitin jo, se oli sentään lystikästä. Väitin osaavani ranskan alkeet.

Voinnin kysymisellä ja numeroilla yhdestä kahteenkymmeneen (joista viisi ja viisitoista menevät alvariinsa väärinpäin) onkin paljon käyttöä työelämässä.

Lisäksi koululla oli kansainvälisyyspäivä ja minä eksyin vaihto-opiskeluinfoon. Ihan kuin minulla olisi energiaa tai kykyjä lähteä tätä suota kahlaamaan johonkin vieraaseen maahan! Mutta ne puhujat olivat siellä aika innostavia... Loppuillan nettisurffailu pitää sitten sisällään yhden jos toisenkin Technische Universitätin. Oh boy.