Mulla oli jemmassa pikkupätkiä kunnallisvaaleista ja 2000-luvun alkuvuosien tv-sarjoista, joista piti "paremmalla ajalla" muodostua koherentti blogikirjoitus (niin vissiin), mutta en nyt kaiva niitä esiin. Koska pitää todeta sama asia, joka on jokaisessa facebook-päivityksessä ja kolariuutisessa tänään todettu: satoi lunta! Aamulla, kun kotitaloni synkästä rappukäytävästä ulostauduin ja astahdin kadulle, oikeasti nauroin ääneen. Valkoisia, ihania lumihiutaleita leijaili mustalta taivaalta alas. Eivätkä ne sulaneet heti pois, vaan jäivät lekottelemaan maahan iltapäivään asti. Aurinko paistoi koko päivän työhuoneeseeni ja lämpöpatterit niin kotona kuin töissäkin on vihdoinkin saatu päälle. Elämä on hienoa. Onhan tämä vähän aikaista talvelle, kun ei sitä suosikkiani synkeää syksyä ole vielä ollenkaan ehditty makustelemaan, mutta jotenkin kauhean viehättävää silti.

Noniin, on puhuttu säästä, joten voidaan puhua politiikasta. Tai siis, voisivatko ne vaalit kohta jo olla? Alan olla läpeensä kyllästynyt pujottelemaan roskapostilipareiden jakajia työmatkallani ja ne pahvikokoomuslaisten naamataulut tuijottamassa piinaavasti metroasemien seinältä hermostuttavat mua. Jos kerran perlookseista nostettiin mekkala, niin miksi ei sitten noista liukuportaiden kokkarigallerioista, jotka viaton työmatkalainen joutuu katsomaan läpi vähintään neljä kertaa päivässä? Jos olisin löytänyt vaalikoneista ehdokkaan, joka olisi julistanut poistavansa vaaliehdokkaat katukuvasta, olisin ollut varma ääni. Nyt jouduin tyytymään ehdokkaaseen, jolla oli vähän ruma tukka. Miksi minä olen aina eniten samaa mieltä sellaisten kanssa, joilla on ruma tukka? Ja miksi minä kiinnitän politiikassa huomioni aina olennaisuuksiin? En tiedä.

Sitäkin mietin, että miksi on erikseen ennakkoäänestys ja varsinainen äänestyspäivä. Äänestän aina ennakkoon, enkä ymmärrä, miksi joku haluaisi tehdä toisin. Ennakkoäänestyksessä on monta päivää aikaa ja saa äänestää missä lystää, minusta se on tavattoman paljon parempi diili kuin se, että pitäisi tiettynä sunnuntaina raahautua jollekin tietylle ala-asteelle, josta ei ole ikinä kuullutkaan. Äänestin tällä kertaa kirjastossa, ja se oli vielä paljon parempi ratkaisu kun viime kierroksen äänestykseni postissa. Ei tippaakaan jonoa ja yli-innokkaat vaalihenkilöt vastassa tekivät oloni kovin tärkeäksi. Plus sen jälkeen sai notkua lehtisalissa lukemassa jotain turhanpäiväistä hömppälehteä. Ääni kirjastoille.

Mistäs muusta mun pitikään puhua? Niin, niistä tv-sarjoista. Tai ainakin yhdestä. Ameriikan ihme Netflix aloitti Suomessa ja pitihän sitten minunkin sitä kokeilla, kun kerran ilmaiseksi sai. Ja kas, siellähän on listoilla mun takavuosien suosikkini, As If. Kyseessä on siis brittiläinen nuorisosarja, joka oli paras! ikinä! silloin kun se tuli telkkarista eli silloin muinoin kun minäkin olin ihan rehellisesti sitä nuorisosarjan kohderyhmää. Olen joskus nostalgiamielessä vähän etsiskellyt tuota netistä, mutta ei ole sattunut vastaan. Nyt oli sitten pakko tarkastaa As Ifin parhaus kun se kerran eteen sattui, ja jösses mitä kuraa se oli. Onnettoman huonot näyttelijät, alkeellinen tykkääkse-musta-vai-ei -juoni, raivostuttava epilepsiahenkinen kuvaustyyli ja ylipäänsä sellainen 2000-lukuhenkinen cooliakin coolimpi uuden ajan meininki. Ainakin ekan jakson perusteella, pidemmälle en pystynyt katsomaan. Olen vähän surullinen, koska tuo sarja oli musta niin tajuttoman hyvä silloin kymmenisen vuotta sitten. Mitä tapahtui? Tuliko musta vanha? Käykö kaikille hyville jutuille noin, että tietyn ajan päästä ne ovatkin lähinnä säälittäviä? Höh. Epäreilua.

Reiluimmasta päästä ei ole sekään, että tuossa tiskipöydällä pitää edelleen majaa viime sunnuntain illalliskutsuista peräisin oleva tiskivuori. Nyt on perjantai. Olen pitänyt tekosyynä samaisten kutsujen valmisteluvaiheessa vahingoittunutta sormeani (Vuolin veitsellä keskisormea uuteen uskoon. Että se olisi virtaviivaisempi kun heiluttelen keskaria kokoomuslaisille, tiedättehän.) mutta vähän tässä nyt näyttää siltä, että tekosyy tai ei, itse sitä on tartuttava tiskiharjaan. Oli kyllä hienot kutsut, vaikka itse sanonkin. Oli kuoharia ja oli monta eri ruokalajia (ja monta eri astiaa, jotka niitä varten liattiin) ja vieraita jotka toivat kukkia ja taustamusiikkina pelkkää jatsia. Eikä edes mitään erityistä syytä juhlaan, kunhan haluttiin kerrankin kohdata parin ystävättären kanssa pikkumustat päällä. Tuollaista pitäisi olla useamminkin. Ainakin, jos omistaa tiskikoneen. Muuten pitää harkita.

Hmm, ei kai sitten muuta. Moi.