Tänään olin palaverissa, joka käsitteli diplomityön tekemistä. Minun diplomityöni. Kyllä, minulla on (ehkä) diplomityö. Kyllä, laitan tuon ehkä-sanan aina ja kaikkialle niin kauan kunnes näen nimet paperissa, olen sen verran pessimisti ja pelkuri, mutta jos asiasta jo ihan oikeasti palaveerataan, ei se liian kaukana totuudesta voi olla. Palaveri oli ihana, tulin sieltä ulos intoa pulputen ja kävin heti koulun kirjastossa hamstraamassa niin paljon lähdeaineistoa etten meinannut jaksaa kantaa laukkuani kotiin saakka. Tämä syksy on ollut niin outo, kun en ole aloittanut yhtäkään kurssia enkä ostanut edes sitä yhtä uutta lyijykynää tai kumia. Nyt kun pääsen taas aloittamaan jotain, saatan riehaantua. Kävin heti ostamassa uuden muistikirjankin, vaikka mulla olisi tuhat ja yksi vihkonpuolikasta jossain laatikossa kotona. Uusi muistikirja, uusi alku, uusi diplomi-insinööri vielä päivänä jonain. Ooh.

Sehän tässä sitten tietysti on, että koko homman myötä minusta tulee (ehkä) helsinkiläinen. Mulla on pieni asenneongelma Helsingin kanssa, koska se oli aina se kaupunki, jonne kotopuolesta muutettiin, ja minä olin sitä mieltä etten ainaskaan, olenhan yksilö. (Ha!) Sitten, kun yritin hivuttautua vähän sinnepäin, sain ravata vuosi toisensa perään työhaastatteluissa enkä ikinä saanut muuta kuin lämmintä kättä ja kylmää kuravettä saappaisiin. Kun olen vieraillut kaupungissa turistihengessä, olen tasaiseen tahtiin hukannut bussipysäkkejä ja ajanut väärään suuntaan ratikoilla ja ollut muutenkin ihan saatanan hukassa. Mutta ehkä siellä voisi pärjätä, jos siellä kerran olisi työpaikka ja kotikin. (Tuo kotiasia on kyllä oma tarinansa sekin, mut on niin pilattu näillä kolmensadan opiskelijaluukuilla, siihen hintaan ei pääkaupungista saa näköjään koirankopin puolikastakaan. Mutta kai siellä siltoja on, joiden alla majailla?) Ja lisäksi, aika monta ystävääni asuu nykyään Helsingissä. Olen aina asunut kaukana ystävistäni, monta talvea on mennyt seikkaillessa junalla ties minne, millaista se olisikaan asua samassa kaupungissa jonkun lempityypin kanssa? Vähän hienoa ehkä. Voisi vaikka nähdä joskus ilman että tarvitsisi sopia kahta kuukautta etukäteen ja se kotimatkakaan ei olisi niin raastava kuin se tuppaa sunnuntai-iltaisin olemaan. Oi, se olisi ihanaa.

Joo, joku on vähän innoissaan. Aurinko kun vielä paistoi ihan friikisti ja mulla oli päällä se hassu villahame ja postista tuli netistä tilaamani syksykengät jotka sopivat ja mulla on kaapissa karpalo-valkosuklaa-keksejä ja voi jösses, voiko sitä tyttölapsi taas olla paremmalla mielellä? Ei (ehkä) voi.