Totanoin. Luulen, että mulla on ongelma.

Mikäli en ole asiasta tarpeeksi höpöttänyt, niin kerrattakoon, että olen muuttamassa lähiaikoina. Ensi viikolla, jos tarkkoja ollaan. Matka ei ole pitkä, ja suuntakin on enimmäkseen alaspäin, mutta kyllä tämä juttu silti aiheuttaa päänrapsuttelua. Varsinkin, jos olet hamstraajaluonteella varustettu kulkuneuvoton neito. Tavaraa on liikaa, eikä se itsekseen kulje kadun toiselle puolelle, ei, vaikka myötätuuli olisi kuinka suotuisa. No, olen edennyt sen verran, että sain hommattua vähän laatikoita. Kaupasta yhden muovisen, jossa voi jatkossakin säilytellä kaikkea ihkua, kimaltelevaa pikkusälää, ja sitten äiteen avustuksella neljä pahvista, joiden kyljissä lukee epäilyksiä herättäviä sairaalaslangimerkintöjä. (Äiti lupasi, että laatikoissa ei ole säilytetty paskanäytteitä. En tyhmänä osannut kysyä muista ruumiineritteistä.) Päätin nyt sitten iltapuhteiksi pakata omaisuuttani vähän, kun tenttiin olisi luettava ja loppuviikko sujuu taas vaihteeksi jossain muualla kuin täällä kotona.

Nyt siis se ongelma. Hetkessä sain muutaman laatikon täyteen tavaraa, mutta asunto itsessään ei tyhjentynyt yhtään. Kirjahyllystä on yksi hylly tyhjänä, vaatekaapista ehkä juuri ja juuri puolitoista. Se tekee aika monta täyttä hyllyä, ja lisäksi muutamia lokeroita, kaappeja, kirjoituspöydän laatikoita ja kaikenmaailman nurkkia ja koloja täyttä tavaraa. Täydet laatikot tukkivat Murjuni täysin ja tekevät olosta yhä epätoivoisemman. Hitto, että muuttaminen on raivostuttavaa, ellei nyt huomioi sitä ihanaa uutta asuntoa, jonka tämän touhun kylkiäisenä saan.

Tai no, oletan asunnon olevan ihana. En mä ole sitä vielä sisäpuolelta nähnyt, enkä kai näekään ennen muuttopäivää. Hirveästi olen kuitenkin kaikenlaisia oletuksia tehnyt. Eilen kävin jopa huonekalukaupoissa kuljeksimassa. Aluksi matkassa oli mukana äitini, joka veti huonekalumyyjiä puoleensa kuin kärpäspaperi siivekkäitä. Oo, keski-ikäinen nainen harhailemassa ruokailuryhmien keskellä, kimppuun! Äiteen piti kuitenkin kesken kierroksen poistua omille asioilleen, ja sain jatkaa koe-istuskeluja yksin. Siis kirjaimellisesti aivan täydellisen yksin. Takkutukkainen tyttölapsi ei herättänyt kravattikaulaisissa myyntitykeissä minkäänlaista mielenkiintoa, ei vaikka tämä kuinka möyhi sohvatyynyjä ja tutkaili verhoilunäytteitä. Putiikit kaikuivat arkiaamupäiväistä tyhjyyttä, mutta myyjät notkuivat koneidensa takana ja kilisyttelivät kahvimukejaan. En saanut osakseni yhtäkään katsetta, tervehdyksestä puhumattakaan. No joo, ei mulla olisi ollutkaan perusopiskelijaa enempää investoitavana kodin kalustukseen, mutta luulisi noin isoilla lafkoilla olevan varaa palvella myös niitä ostajaehdokkaita, joiden sohvanhinnat pysyvät kolminumeroisina. Ilmeisesti tarjouspöytien ympärillä parveilevat asiakkaat eivät ole ihmisiä. Suutuin ja marssin pois. Menen Ikeaan, perkele. Vinkukaa siinä sitten, kuinka ruotsalaiset vievät huonekalukauppiaiden liksat.

Ei ole musta aikuiseksi. Kesällä en saanut kännykkää ilman isin apua, nyt jäi kämppä kalustamatta. Yhyy. Ryhdyin teiniksi jälleen ja menin ostamaan sohvarahoilla (no, vähän jäi jotain jäljelle) Linkin Parkin uuden levyn. Linkin Park! Sitä mie kuuntelin silloin (oottakaa, lunttaan Googlesta) vuonna 2000 (tai isolla todennäköisyydellä muutamaa vuotta myöhemmin, en ole mikään aikainen lintu) ja olin niin angstia ja uhoa kuin kilttiperhetyttö nyt vain voi. Hylkäsin bändin rytyytystä aikani kuunneltuani, mutta nyt nämä ovat mukavasti rauhoittuneet minulle sopivalla tavalla. Jonkin verran on vielä teinimeininkiä jäljellä (esim. laulu, jossa ollaan alone on a valentine's day riipaisee just niin kuin teininä kuuluukin), mutta tavallaan ollaan kuitenkin hieman seesteisempiä (köh) ja aikuisempia (köh köh), kuten minäkin (köh... ota mynthon nyt jo, samperin sulkuhirviö). Tykkään tästä ihan hurjana. Taas. Miten mulla nyt yhtäkkiä kolahtaa tsiljoona uutta levyä peräjälkeen, ei ennen tää mennyt koskaan näin. Kummaa.

Hitto, mun piti pakata tänään. Levyjä ei vielä voi. Koulukirjat saa luvan mennä. Moi.