Viikko siihen sitten menikin, influenssan tai minkälie kanssa vääntämiseen. Huhhah, harvoinpa olen niin kipeä. Rupesin jossain vaiheessa puhumaankin itsekseni, mutta en mitään järkeviä, ainoastaan voivottelemaan ai-ai-aita ja voi-voi-voita. Jos johonkin elokuvaan olisi laitettu nuo repliikit ilmentämään sairautta, olisin sitä mieltä, että paska käsikirjoittaja, ei kukaan tuolla tavalla valita. Näköjään valittaa, kun muuta ei voi.

Mutta eloon siitä kuitenkin jäätiin ja nyt alkaa uusi elämä. Niin ainakin on sairastelukaverini kanssa sovittu. Jatkossa emme istu pitkiä iltojamme viinipullojen ääressä, vaan syömme hyvin, kuntoilemme ja olemme muutenkin terveen punaposkisia urheilijanuorukaisia, joihin ei taudit tartu. Ensimmäinen askel on jo otettu: eilen, kun olimme etsimässä lähikaupasta naposteltavaa leffan oheen, toveri olisi halunnut kyytipojaksi siideriä, mutta minä kielsin. Ostettiin mehua. No okei, ostettiin myös sipsejä, mutta pienestä sitä on lähettävä. Kaikenlainen huonoilla teillä kuljeskelu unohtuu nyt.

Jotenkin menin ajattelemaan, että tämä uusi elämä alkaisi myös tuolla ulkomaailmassa, eli että tulisi kevät. Viikon verran kun viruin sisätiloissa, olin jo ihan varma, että ulkona linnut laulavat ja nurmikko vihertää ja elämä on pelkkää tanssahtelua. Tänään pistin nokkani hetkeksi ulos ja lähdin taivaltamaan kirjastoa kohti, ja siellä olikin lumimyrsky. Ei katuja, ei jalkakäytäviä, vaan metrinen hanki ja pieni polku siinä. Kävi melkoinen köhä ja niiskutus kun siinä koitin ylämäessä eteenpäin sutia. Minusta tämä on niin väärin, kevään pitäisi alkaa silloin kun minä aloitan uuden elämän. Ei uutta elämää voi aloittaa, jos joka paikassa on lunta ja jäätä. Ei se ole terveellistä, ollenkaan. Höh.