Jaahas, sinne meni viikonloppu. Hankin kevään loppumisen ja tehtyjen tenttien kunniaksi itselleni uuden lelun. Sen nimi on Gio eli Kiio eli Keijo ja siinä on niin paljon kaikkia hauskoja toimintoja että ei sitä oikein viitsisi puhelimeksi sanoa, varsinkaan kun se itse puhuminen sujuu vähän niin ja näin. Jösses, meitsi on siirtynyt älypuhelinaikaan! Mitään muuta perustetta tälle ei ollut kuin että mä haluun, mutta sehän riittää. Joku maltillisempi henkilö olisi tosin saattanut palkita itsensä vasta kun niistä tenteistä olisivat ne tuloksetkin tulleet, mutta en ihan uskaltanut odottaa siihen saakka. Vika tentti meni sellaiseksi räpellykseksi että puhelinta olisi saattanut joutua odottamaan syksyyn asti ja se olisi ollut liian kurjaa. Nyt sen tentin on pakko mennä läpi, eikö niin?

Mutta onpahan metka laite. Pari päivää olen sitä nyt räpeltänyt ja olen saanut asetettua taustakuvan, kellon ja Angry Birdsin. Voisi tuolla ihmevehkeellä vissiin vaikka tähänkin kirjoittaa, mutta sitä saamme ehkä odottaa, sillä ekojen parin rivin sähköpostien kirjoittamisessa mulla meni tovi ja toinenkin. Oon vissiin ihan täysin koordinaatiokyvytön nakkisormi, mutta aion vielä oppia. Musta tulee bisnesnainen, bloggaan ja tsättään ja tviittaan ihan lennossa maailman eri kolkissa. Ensisijaisesti tietysti Hervannan bussissa, mutta voi sitä jänniä tapahtua sielläkin. Ja sitten olen valmiina raportoimaan.

Sen verran intensiiviseksi se pikkuruudun tuijotus tänään meni, että päätin lähteä katsomaan miltä se ulkomaailma näyttää myös ihan oikeasti. Olen taas vaihteeksi tehnyt yhteenpaluun polkupyöräni kanssa ja ajattelin kokeilla, olisiko musta sittenkin pyöräilyihmiseksi. Muutaman ensimmäisen sadan metrin kohdalla olin aika kovastikin sitä mieltä, Tunturi kulki sellaista vauhtia että vesi valui silmistä. Innostuin ehkä liikaa ja kurvailin jossain tuolla metsässä aika vauhdilla ja hetken päästä olin kuolla. Enpä taas muistanut, että en ole koko talvena urheillut yhtään. Ruumiillinen olemukseni on, kuten äitini asian ilmaisisi, kategoriassa "paskaa nailonsukassa", ja pyöräily on nyt muutenkin mulle jotenkin vaikea laji. Parissa ylämäessä tuli aikamoinen koti-ikävä ja vaikka ajelin loppumatkan hyvin hissukseen, meinasin täysin tuupertua pyörävarastoon sinne saakka päästyäni. Jaa-a, voipi olla että Tuntsa saa taas seistä yksin ja hyljättynä jonkin aikaa. Ehdin jo kuvitella kuinka kesällä navigoisin pitkin pyöräreittejä uuden älypuhelimeni kanssa, mutta se taitaa jäädä pelkäksi haaveiluksi. Ellei sitten jostain löydy jotain widgettiä joka muistuttaa alkumatkasta että kotiinkin täytyy sitten jaksaa. Semmoisen voisin tarvita.

Tjoo, muusta urheilusta en sitten puhukaan. En yhtään jaksa mitään lätkää tai varsinkaan siitä höyryämistä nyt, en osaa päättää kumpi niistä on typerämpää touhua. Euroviisuja kuuntelin sivukorvalla, mutta eivät nekään kovin paljon jaksaneet kiinnostaa eikä mulla ole siitä Suomipojan rallatuksesta yhtään mitään mielipidettä. Musta tuntuu että olen huomenna työpaikan kahvipöydässä aika hiljaa. Luulen vähän, että se paikka on ehkä pikkuisen huono areena älypuhelimien älyttömyyksistä juttelemiselle, varsinkin kun kyseinen pulju on niin vahvasti uusimman teknologian kelkassa mukana, että ainoa nettiselain on muutaman version verran vanhentunut Internet Explorer ja käyttööni tarjottu työpuhelin on joku helmi suoraan 2000-luvun alkuvuosilta. Yksi päivä eräs työkavereistani selosti jotain sähköpostiosoitetta ja käytti @-merkistä sanaa "miukumauku". Multa meni hetkeksi pasmat ihan sekaisin, en muista kuulleeni tuota ilmaisua vuosikausiin. Miukumauku sanottiin silloin kun väsättiin niitä ekoja noloja sähköpostiosoitteita ja pelattiin sitä alkuperäistä matopeliä yksivärisellä kännykän ruudulla. Ja oltiin niin edistyneitä! Jonakin päivänä mun kiiltävä Giokin on vain hassu muinaisjäänne ja nuoriso nauraa kun puhun Androidista tai wifi-yhteyksistä. Puhelimet, mitä ne ovat, meillä on suoraan aivoihin asennettu siru viestien lähettämistä varten. Taidat olla vähän n00b.