Olen flunssan epätoivovaiheessa. Tämä tauti ei lopu ikinä ja mielenterveyteni tuntuu olevan ihan kunnolla koetuksella, kun valvon öitäni yskimässä. Olenko jotenkin poikkeava, kun saan aina pienenkin flunssan kylkiäisiksi tämän helvetillisen yskän? Muista oireista selviytyisin kyllä, mutta tämän selkärankaa vääntävän yskän kanssa en oikein pärjää. Yskänlääke oksettaa ja kurkkupastillit raastavat kitalaen verille. Tulee hirveitä fläshbäkkejä siitä yhdestä keväästä, jolloin makasin tyhjentyneen solukämpän lattialla auringonläikässä yskimässä kaksi kuukautta putkeen. Tähän kämppään ei paista aurinko.

Koen epätoivoa myös muista aiheista. Kesätyötilanne on vituillaan, kouluhommat tökkivät, haluaisin jättää kandintyön kesken, kaverit lähtevät kesäksi maailmalle ja minä en tiedä, mihin menisin. Olisin ihan valmis hautautumaan neljäksi kuukaudeksi maan alle, mutta en tiedä, tohtiiko tässä tehdä mitään kovin lopullisia ratkaisuja, jos se onkin vain tämä flunssa joka puhuu. Tahtoisin vain luovuttaa, mutta luonne ei oikein anna periksi. Tulisi varmaan parempi olo, jos saisi jotain päätöksiä tehtyä, mutta minä vain poljen paikoillani ja odottelen. Epävarmuus tekee minut vielä sairaammaksi kuin fyysisesti jo olen. Äh. Jos joku vain tulisi ja komentaisi, olisi paljon helpompaa. Komentamisestahan minä kimpaannun niin, että puhti saattaa riittää jopa tekoihin asti. Hehe.

Menen jatkamaan yskimisharjoituksia. Näillä sarjoilla mulle pitäisi kehittyä rautaiset vatsalihakset. Vai millä lihaksilla ihminen nyt yskikään? Musta tuntuu, että mulla on käytössä koko saakelin ruumis.