On se rankkaa olla niin hyvä. Tänään kesken työpäivän havaitsin jonkun satunnaisen häiskän valokuvaamassa minua ja työkaveriani. Pienen mulkoilun jälkeen tämä tuli kertomaan, että on ihan harmiton tapaus, tahtoi vain ottaa kuvia kun näytimme niin tyylikkäiltä siinä työntouhussa. Jos siis näette jossain kuvia kahdesta smurffinvärisestä pimatsusta maalaamassa aitaa, se toinen olen varmaankin minä. Keltainen raksakypärä kuulemma sointui sävyihin kauniisti. Kaikkea sitä kuuleekin, kun vanhaksi elää.

Huominen vielä, sitten olisi jo kaksi viikkoa pulkassa. Väsyhän tässä tulee, mutta luulisin, että täysin vapaa viikonloppu korjaa pahimmat säröt. Ja palkkaakin lupasivat huomenna maksella. Se on kivaa se, ajattelin nimittäin juuri hassata vikat pennoseni festarilippuihin (Jumanskuta kun nekin osaavat olla nykyään niin turkasen kalliita! Ihan hullun hommaa koko touhu. Vähän kun on joskus vapaata, niin sitten pitää könytä toiselle puolelle Suomea kuuntelemaan paskoja bändejä mutavellissä seisten ja juomaan lämmintä kaljaa ahtaassa karjakarsinassa. Ja sit siitä maksetaan itsensä kipeäksi. Sekopäistä.), mutta nyt jää ehkä jopa rahaa makarooniinkin. En tiiä, mitä mulle on käynyt, mutta rahani tuntuvat haihtuvan ilmaan aiempaa huomaamattomammin. Jos olisin dumpannut työnteon niiden alkuperäisten suunnitelmieni mukaisesti, olisin varmaan juhannuksena jo katuojassa. (Sitähän en voi taata, etten olisi siellä nytkään, siis ihan kirjaimellisesti ojassa. Sain nimittäin kutsun kotitekoisille juhannusfestareille ja semmoisissa yleensä ojat ovat melkein parhaimpia menomestoja.)  Heinäkuu laiskotellen! Buahaha! Mikä vitsi. Luudan heilutteluksi se menee, aika tiiviisti. Mut mikäpä siinä. Kun olen kerta niin valokuvauksellinen työmies. Haha.