Kävin Tampereella, viimeistä kertaa yliopistolla opiskelijan statuksella. Löin professorille mustakantisen diplomityön kouraan ja se sanoi että loistavaa. Hämmästyttelin kaikenlaisia toimistotätejä, kun olin papereineni ihan liian ajoissa ja lomakkeissa oli kaikki liitteetkin jo kasassa. No semmoinen minä olen, noudatan sääntöjä. Käytin opiskelijakortilta viimeiset lounaat ja bussikortilta viimeiset matkat, tämä juttu nimittäin pelataan tarkasti. Vähän jäi harmittamaan, kun tulostuskiintiötä jäi käyttämättä, mutta en keksinyt mitään tulostettavaa. Ole hyvä, luonto. Tämän kerran.

Oli se vähän metkaa, katella niitä vanhoja rakkaita laatikkotaloja ja miettiä, että tänne minä silloin joskus viattomana pienenä ihmistaimena tulin ja nyt sitä ollaan niin suurta ja mahtavaa maailmanvalloittajaa. No paskat ollaan, mutku lehdessä sanottiin että Helsinkiin muuttavista tulee kuspäitä, pitäähän munkin ruveta sit sellaiseksi. Hahaa. No mutta oikeasti, vuosikin taaksepäin olin paljon surkeammassa jamassa, nyt mulle soitellaan työtarjouksia kotiinkin ilman sen kummempia hakuprosesseja. (Ei se mikään kovin iso keikka ole ja saa nähdä, onko siitä tarkoitus esim. maksaa mitään, mutta silti! Mun nimeä ja numeroa jaellaan jossain mun tietämättä! Olen kuuluisa! (Voisin muuten oikeasti ruveta siksi kuspääksi. Jotenkin se tuntuu sujuvan luonnostaan, hmph.)) Asiat ovat ihan mystisiä, kun ne näin lutviutuvat.

Tämäkin: jääkaapissani on kaljaa, jota en juo, eikä sitten paljon muuta. Soitin kaverille tästä epäkohdasta ja kävi ilmi, että sen jääkaapissa on mun siidereitä ja jonkun kolmannen henkilön pitsa. Yhdistämme nämä, ja saamme ihan kelpo kekkerit aikaan. Keksejäkin on. Tämän on pakko olla kohtalo, eivät asiat muuten vain mene näin hyvin. Eivät mitenkään.