Emmätiiä. Tää on melkein liian kivaa nyt. Aurinko, kesä, grilliruoka, vaaleanpunaiset siiderit, uimaranta, elokuvateatteri, terassi, alennusmyynnit, takapihan nurmikko, kaikki. Alle viikko Suomessa ja tarvii-tehdä-kesällä -listaltani on ruksittu yli jo melkein kaikki kohdat. Kirjastossakin kävin! Kotokylän kirjasto on kyllä paras. Jouduin uusimaan kirjastokorttini, kun vanhasta, varmaan jo toistakymmentä vuotta vanhasta kortista oli viivakoodi kulunut niin pahasti pois, ettei lainausautomaatti sitä enää lukenut. Samalla päivitin osoitetietoni, paitsi ettei niissä ollut mitään päivitettävää, sillä minä asun täällä taas, ihan virallisesti. Ehdin kolmen sekunnin ajan ahdistua asiasta, kun tyhjästä talosta huolimatta en meinannut löytää tilaa itselleni ja kaikki omaisuuteni on joko epämääräisissä pahvilaatikkoläjissä varastossa tai sitten epämääräisissä muovikassiläjissä vanhempieni autossa jossain kohtaa Eurooppaa, mutta en sitten oikeastaan jaksanutkaan. Raivasin polun vierashuoneen sängylle ja pystytin läppäristä muodostuvan multimediakeskuksen keskelle olohuoneen lattiaa, mikäs mulla tässä. Jostain pahvilaatikosta sain repäistyä jotkut eriparibikinit ja vanhan ruttusen kesämekon, ei me täällä maalla niin vaatteilla koreilla. Suuret ja mahtavat kotibileet vedin tyystin pinkeissä pyjamanhousuissani, haha. Se täytyy todeta, että kaikista paluu juurille -jutuista huolimatta vanhaksi sitä on tultu. Melua ja mekkalaa riitti juhlissa hyvin vähänlaisesti, ruoka upposi paljon paremmin kuin juoma ja kylässä käynyt poliisikin oli vain kaverin aveccina paikalle kutsuttu. Ainoa pöydällä tanssija oli seuraavan sukupolven edustaja, joka shown päätteeksi veti tissimaidolla överit ja sammui sänkyyn. Nuoriso. Niin villiä.

Vielä ei ole tullut yhtään sellaista oloa, että olisi ikävä Itävaltaan. Varsin hyvillä mielin sieltä lähdin ja yhtään en ollut surullinen, vaikka hyvästit piti heittää monelle sellaiselle henkilölle ja asialle, joita en todennäköisesti koskaan enää näe. Tämä on kai se tunnevammainen osa minusta, joka nyt puhuu. Kaikki aina julistavat, että vaihtovuosi on paras vuosi elämästä EVER, mutta mä en vain näe sitä noin. Hyvä vuosi se ehdottomasti oli, ja olisi kyllä ollut niin väärin jättää menemättä, mutta se siitä. Nyt taas jotain uusia tai uusvanhoja kuvioita eteen. Hah, tämmöinen mä olen. Ehkä se ikävä ja haikeus vielä jossain vaiheessa tulee, odotetaan vaan. Ensi talvena kun Hervannassa sataa räntää, saatan sanoa jonkun sanasen. Esim. Arschloch on aika hyvä. Hah.