Olen ihminen, joka saa ilonsa melko yksinkertaisista asioista. Hyvä niin, mutta välillä tunnen itseni melko pöljäksi. Riemastun esimerkiksi aina, kun näen, että naapuritalossa katsotaan samaa telkkariohjelmaa eri kerroksissa. Sitä tapahtuu melko usein. Kämppis näkee vain naapureita seksiä harrastamassa ja muuten vain vähissä vaatteissa, minä en onneksi niinkään. Yhdessä asunnossa televisio on auki jo aamuseitsemältä ja kiinni se laitetaan yleensä vasta puoliltaöin. Onneksi omaan telkkariini ei ole näköyhteyttä muilla kuin kämpän sisällä olevilla. Muuten olisi naapureilla päiviteltävää. Nakuilua täällä on vähän vähemmän.

Eilen mietin taas kerran, että voisi tuon toosan joskus kiinnikin laittaa. Vaikka olen tosi-tv-kuralla kyllästetty ihmislapsi, ei sieluni silti meinaa kestää sitä. Myötähäpeä on joskus aivan suunnatonta. Ihan kipeää tekee, kun joku bigbrothertyyppi käy hölmöilemään televisiossa. Sekö on viihdettä, kun katsoja joutuu kiemurtelemaan lattialla silmät kiinni ja korvat peitettyinä? Kai sitten. No, kyllähän nuo myös opettavaisia ohjelmia ovat. Olen oppinut, että a) en ikinä mene televisioon kännäämään, b) en ikinä mene televisioon riitelemään ja c) en ikinä mene televisioon puhumaan mukafiksuja ja syvällisiä. Jos nuo toimet hävettävät jo ilman tv:tä, millaista se olisi, jos katsomassa olisi koko kansakunta, jolla olisi mahdollisuus ilmaista rehellinen mielipiteensä minusta 160 merkissä parin euron hintaan? En kyllä kestäisi.

Äsken katsoin jotain MTV:n soopaa, jossa jenkkityttöä treenattiin missikisoja varten. Mukana oli vanhempien lisäksi ties kuinka monta pageant coachia ja rahaa laitettiin palamaan dollari jos toinenkin. Ostettiin höyhenpukuja, haukuttiin kilpakumppaneita, itkettiin vähän, rukoiltiin jumalaa ja harjoiteltiin puhetta, jossa missitypyä mainostettiin äärimmäisen hyväsydämiseksi ja rakastettavaksi, jonka päätavoite on maailmanparantaminen ja huono-osaisten auttaminen, vaikka todellisuudessa koko jengi laukkasi vain ruman muovitiaran perässä. Ihan järkyttävää tuubaa siis. Ja minä nautin! Välillä piti sulkea aisteja sen törkymäärän edessä, mutta silti kökötin kuin tatti kuvaputken edessä ja kihersin. Parasta. Ihan parasta. Hemmetin typerää, mutta niin parasta.

Olen mä tänä viikonloppuna tehnyt muutakin kuin tuijottanut töllöä. Kävin ihan uhallani kaupungilla, vaikka siellä oli miinusviirushintahulabaloota ja raivostuttavan paljon jengiä. Oli kylmä ja minulla oli ensi kertaa päälläni uusi hupullinen takkini. Sattumalta osuin jonkun kalamarkkinahässäkän keskelle ja mietin, että näin on käynyt aikaisemminkin. Joko niitä on pystyssä jatkuvasti tai sitten aika menee todella nopeasti. En ostanut kalaa, enkä muutakaan, paitsi sen Krässin uuden apinalevyn. Ei pitänyt, mutta kun tuli taas sovittua keikalle meno keikallemenotytön kanssa, niin täytyyhän muuvssit ottaa haltuun jo etukäteen. Häkellyin, kun levyltä löytyi se yksi vanha piisi, joka soi jo viime syksynä radiossa. En edes muistanut, mitä mietteitä siihenkin kappaleeseen sisältyi. Musiikkimuistot ovat jänniä juttuja, mutta muista ihmisistä ne ovat taatusti hemmetin tylsiä. Kerron silti, että Thorn in my side -kipale on yhtä kuin Doris-keksit, ensilumet, hassut postikortit ja hieman päällekaatuvilta näyttävät seinät.

Piti minun ostaa paitakin, mutta yritykseksi jäi. Asia on nimittäin niin, että olen varsin kiintynyt siihen punaiseen hameeseeni, joka nostatti pientä hässäkkää tuossa kesemmällä. Minulla ei ole kuitenkaan hameeseen sopivaa paitaa! Viime viikonloppuna käytin pikkujoulukirouksesta huolimatta sen kanssa punaista paitaa, mutta nyt päätin, että tilanne ei saa jatkua. Punainen jotenkin vainoaa minua. On uusi punainen takki, on punainen suosikkirannerengas ja on punaiset silmät silloin tällöin. Ei tässä mitään punahilkkoja olla, joten kauppaan mars. Tietäähän sen, mitä siitä seuraa: pelkästään punaisia paitoja. Koko pitäjästä ei tunnu löytyvän ei-punaista paitaa, joka ei tappaisi lopullisesti (punaista) kukkaroani ja jonka voisin pistää päälleni näyttämättä yhtään enempää ääliöltä. Kivoja punaisia paitoja oli sata, mutta itsehillintäni esti minua hankkimasta niitä. Punainen hamekin on käyttökiellossa siihen asti, kun sopiva paita löytyy. Jokunen vuosi sitten minulla oli vastaava ongelma vihreän ja ruskean kanssa, mutta selvitin sen taidokkaasti. Kyllä tästäkin vielä yli päästään. Täytyy olla vain luja, ei saa antautua punaiselle mahdille.

Jalat puutuvat jatkuvasti. Johtuu varmaan siitä, että aivoni syövät kiihkeällä toiminnallaan kaiken verenkierron. Tai jotain. Tsih.