En mitenkään ole ylpeä tästä, mutta ajattelin silti kertoa, sillä se kuvaa hyvin, millainen mielenmaisemani (ja elintilani) on viime aikoina ollut.

Eilen, täysin varoittamatta, jääkaappini ovessa seissyt avaamaton viinipullo päätti luopua elämästään ja hypätä kaapista lattialle. Ehkä se oli menettänyt toivonsa odotellessaan siinä paikoillaan viikkoja, mahdollisesti kuukausia (Olen huono ihminen. Jostain syystä pahvipurkkiviinit ovat kutsuneet mua tänä kesänä enemmän.) ja kun viime viikonloppuna rupesin muodostamaan kolmenkimppaa rommin ja kolan kanssa, se sai ilmeisesti tarpeekseen ja teki itsemurhan. Hyppäämällä ulos kaapista ja särkymällä lattialle. Draamakuningatar.

Minua ns. hieman vitutti, enkä aluksi tehnyt mitään muuta kuin nappasin sieltä jääkaapista sen puolukkajogurtin jota olin mennyt hakemaankin. Jossain vaiheessa viskoin irvokkaan pullonruumiin päälle jonkun käteenosuneen froteepyyhkeen näkösuojaksi. Illalla keräsin isoimmat lasinsirut pois ja luuttusin viiniä vähäsen, mutta en vieläkään siivonnut sotkua kokonaan pois. En edes siinä vaiheessa, kun piti päästä vessaan, joka sijaitsee rikospaikan tuolla puolen. En. Sen sijaan valitsin onnettomimmat kenkäni onnettomat-kengät -pinostani ja ristin ne uudelleen lasinsiruja-ja-valkoviiniä -kengiksi. Joka kerta, kun haluan kulkea vessaan tai jääkaapille tai ulko-ovelle, laitan kengät jalkaan, otan kolme askelta sotatantereen poikki ja sitten taas otan kengät pois jalasta ennen vahingoittumattomille alueille astumista. Vähän se vaatii vaivaa, mutta niinpä vaatii siivoominenkin. Ja se ei mua just nyt huvita.

Tällaista tämä on nyt. En tiedä, miksi en saa vaihdetta silmään ja tähän eloon jotain järkeä. Miksi mieluummin istun yksin valkkarinhajuisessa kämpässä kuin vaikka menisin ulos ja olisin kuin ihmiset. Miksi olen aina jotenkin ulalla. Miksi miksi miksi. No siksi.