Aamu alkoi kauhulla: tajusin, että lähestyvä muutto tarkoittaa sitä, että isännöitsijä saattaa puskea kylään hetkenä minä hyvänsä kämppää tarkastamaan. (Ihan kuin tämä murju olisi voinut karseammaksi muuttua minun asuinaikanani, haha. Kaksi vuotta sitten täällä oli tunkkaista, tahmeaa ja villi kärpäsongelma. Siinä pari seinaan hakattua naulaa ei luulisi paljon painavan.) Vaikka tulenkin sotkun kanssa varsin hyvin toimeen, ajatus siitä, että joku vieras äijä käy täällä kahlailemassa pyykki- ja tiskimeressä pisti hieman vipinää punttiin. Kouluun meno jäi hieman vaiheeseen, kun piti ruveta tunkemaan tavaraa kaappeihin. Eikä se setä edes välttämättä tule tänään tai tällä viikolla. Joudun sievistelemään koko loppukuun! Kauheaa.

Pienellä pelolla odottelen sitä varsinaista muuttoakin. Tämä tavaramäärä on ihan järkyttävä, ajatuksen voimallako meinasin sen tuonne kadun toiselle puolelle siirtää? Muuttoapua saan huonekaluilleni eli kirjahyllylle ja nojatuolille, mutta muu omaisuuteni minun pitäisi kai hivuttaa uuteen asuntoon ihan itse omia kätösiä käyttäen. En käsitä, miten tuota roinaa onkin noin kertynyt. Puolet saisi heittää suoriltaan menemään, mutta en tiedä, raaskinko mä. Olen saamarin pihi, jemmailen asioita melkein kuin isäni. (Tämä pyysi antamaan rikkinäisen imurini hänelle sen poisheittämisen sijaan. Jos sille löytyy vaikka käyttöä. Rikkinäiselle imurille. Jep.) Ja miten käy, kun pääsen valtaamaan kokonaista kolmeakymmentäkolmea neliötä näillä romppeillani? Seuraavaan muuttooni tarvitaan varmaan kuorma-auto tai pari. Huh.

Kyttäilen uutta ikkunaani täältä yläilmoista harva se ilta. Kesäkuussa pääsenkin tiirailemaan sieltä tännepäin, rakkaasta murjustani en siis kovin kauaksi pääse. Aika hassua. Tahtoisin päästä sinne jo.