Ihan hassu päivä. Jos kello soi 05:50 ja minä herään kymmenen minuuttia ennen sitä, on jokin vinossa. Vailla seitsemän seisoin lumituiskussa bussipysäkillä ja bussiin hypättyäni matkustin sillä reilu yksitoista tuntia. Paikallisliikenteessä, yhtä linjaa edestakaisin. Voin kertoa, että kaksitoista ja puoli matkaa samalla linjalla vuorokauden sisään ja mitättömillä yöunilla saa olon pikkasen hassuksi. Pääainevalintani oli parasta, mitä olen tässä koulussa saanut tehtyä. Syksyllä pälyiltiin pusikoissa henkilöautoja ja tänään köröteltiin linja-autossa. Kyllä tämä voimasuurekuvioiden piirtämisen voittaa!

Viimeisellä kierroksella, kun olin monotoniasta jo lähes tajuton, viereeni istui hurmaava pikkupoika, joka oli hurjan kiinnostunut tutkimuspöytäkirjastani. Tarkasti hän luki jokaisen merkintäni ja kommentoi niitä samaan malliin kuin professorit luennolla. Keskustelimme aiheesta koko matkan hänen pysäkilleen asti ja loppumatkan virnistelin itsekseni. Kaveri oli ehkä viisi. Hän oli suunnattoman ylpeä ikiomasta bussikortistaan, joka oli käytössä lähes päivittäin. Nämä tyypit tekevät tästä touhusta jotakuinkin järkevää.

Fiksut pikkupojat ovat selvästi heikkouteni. Vasta pari viikkoa sitten ihastelin kaverin ylikohteliasta veljenpoikaa, joka herrasmiehenä pyöritti minun lumiukkopalloani, joka oli kasvanut tällaiselle neidille liian painavaksi rullata. Metrinmittainen sälli puski itsensä kokoista palloa eteenpäin ja sanoi, että minä voisin tehdä lumiukolle pään. Se kun on vähän pienempi. Aww.

Mitä näille herttaisuuden perikuville tapahtuu, kun ne kasvavat isoiksi? Karsiutuuko hurmaavuus pois iän myötä vai onko parhaat vain napattu kiinni ja piilotettu maan alle muilta ihmisiltä piiloon? En tajua. Mutta nyt mun on kyllä mentävä nukkumaan. Näen varmaan untakin linja-autoista.