En ole vieläkään kovin hyvällä tuulella. Katsoin aamukahvin ohessa pari jaksoa Gilmoren tyttöjä (Piti tuossa kesällä sivistää tv-sarjaa tuntematonta toveria parilla jaksolla ja päädyimme katsomaan likimain koko ykköskauden putkeen yhden viikonlopun aikana. Pitäähän sitten tuijotella noi loputkin, taas vaihteeksi.), mutta en niistäkään oikein piristynyt. Päätä särkee ja hammasta särkee ja ulkona on harmaata ja sisällä pölyistä ja ähhhh. Huomasin, etten ole syönyt käytännössä mitään koko viikolla, ja nyt on sentään keskiviikko. Lisäksi minulla on omituinen salamanuha, joka tarkoittaa sitä, että jos nenäliinaa ei ole käden uloittuvilla just sillä sekunnilla kun on tarvis, on seuraavaksi koko naama ja parhaimmassa tapauksessa rintapielikin siinä ittessään. Räässä. Eikö olekin kivaa ja viehättävää? Tällaista blogia te olette päättäneet lukea, täällä kerrotaan räästä. Jes.

Joo, tämä on se koti ja arki, jota niin kovasti ikävöin. Noniin, nyt se olis nähty! Mitä seuraavaksi?

Näin unta, jossa minulla oli lapsi nimeltä Plum. Siis niin kuin luumu englanniksi, unessa se tosin lausuttiin suomalaisittain uulla, plum. Jännittävästi nimetty unijälkikasvuni siis lisääntyy, aikaisemminhan olen ollut Marketan ja Vatipään ylpeä äiti. Nyt sitten Plum? Mistä nämä nimet oikein tulevat? Lapsiparat, ihan pelottaa niiden puolesta, jos semmoisia joskus saan.

En mennyt tänään kouluun, lukujärjestys sanoi niin. Huomenna minulla on yhdeksän tuntia kahdeksan tunnin sisällä. Perjantaina ei taas mitään. Onnistunutta aikataulutusta taas. Nämä vapaapäivät pitäisi kai käyttää jotenkin hyödyksi. Kyllähän minä tänään pyykkäsin ja järjestelin papereita, mutta ajattelin silti, että jotain muutakin voisin tehdä. Hain töitä. Kaupan kassalta, vaikka muistaakseni silloin joskus viimeksi vannoin, ettei ikinä enää. Kattoo nyt. Jos tässä ei kerran parempaakaan tekemistä ilmene, niin mikä ettei. Koulukaverini suunnittelevat täyttävänsä tyhjiä aukkoja aikatauluissaan kandintyöllä, joka minunkin olisi teoriassa pitänyt tehdä jo. Eeei, minä menen mieluummin kauppaan. Olen kai idiootti, mutta en nyt jaksa miettiä sitä. Jos saan töitä, en aio käyttää rahoja järkevästi, vaan tehdä jotain kivaa ja vastuutonta. Olin juuri kolme kuukautta töissä tekemättä juuri mitään kivaa ja vastuutonta, joten minusta asia pitäisi korjata. Olen nuori ihminen, saakeli! Minun pitäisi notkua jossain Goalla ja matkustaa bussin katolla maripäissäni, eikä pämppäröidä saakelin virkamiesympäristössä tästä iäisyyteen. Luin lehdestä, että suomalaiset menevät yliopistoon keskimäärin 21-vuotiaina. Minä olen kaksikymmentäyksi ja aloitin juuri neljännen vuosikurssin yliopistossa. En ole viettänyt yhtäkään välivuotta, hummaillut kuukausikaupalla jossain muilla mantereilla, en ole helkkari soikoon viettänyt edes viikkoa pidempää kesälomaa vuosikausiin. Vaikka käyttäisin koulussa tunarointiin kaiken minulle armollisesti myönnetyn opintoajan, olisin valmis diplomi-insinööri 25-vuotiaana. Parhaimmassa (tai pahimmassa) tapauksessa 23-vuotiaana. Sanokoot ministeriöt mitä tahansa, minusta se on naurettavan vähän. Olen kai ihan kakara, mutta en minä halua olla diplomi-insinööri parin vuoden päästä! Diplomi-insinöörit ovat aikuisia, minä en ole! En tasan tee mitään kandintyötäkään vielä, kun olen tämmöinen pelle! Menen hanttihommiin ja istun uudestaan peruskursseja ja lallattelen opiskelijayksiössäni ja katson teinisarjoja ja pidän hampaat irvessä kiinni siitä, että olen vielä nuori ja villi ja vapaa ja minua ei mikään huoli paina ja asuntolainat ja omakotitalot ja ne saakelin omituisesti nimetyt kakarat ovat vain pahaa unta eikä mitään muuta! Nih!

Okei. Hengitetäänpä taas. Se on vain... tämä syksy, mikä nyt hyperventiloittaa. Äidistä tuli opiskelija ja siskosta työläinen ja minä olin kesän virastossa ja fuksit koulussa ovat varmaan vieläkin minua vanhempia ja löysin äsken arkistointipuuhia tehdessäni liikaa vanhoja papereita ja naapuritontin työmaalla dynamiitit laulaa ja tosiaan, olen syönyt aivan liian vähän viime aikoina. Kyllä tämä tästä. Taas.