(Seuraava teksti on kirjoitettu joskus tämän vuorokauden aikana jossain kohtaa Keski-Euroopan lentoliikenneverkkoa. Jos olin kirjoitushetkellä väsynyt ja sekaisin, olen sitä vielä pahemmin nyt, x tuntia myöhemmin jossain toisessa maassa. Ihmiset, matkustaminen on rasittavaa. Pysykää kotona.)

Niitä päiviä, kun kolmen tunnin yöunien jälkeen matkustaa puolitajuissaan erilaisissa metallipurkeissa ja ensimmäinen asia, jonka Münchenin lentokentällä kohtaa, on Janne Ahonen. Absurdia? Kyllä. Saksassa sataa lunta ja olen väsymyksestä rikki. Sinänsä erinomaista, sillä olen vasta matkan puolivälissä. Olen tavallaan lupautunut menemään illalla jalkapallotreeneihin, mutta saattaa olla, että jätän väliin. Montakohan kuukautta siitäkin on, kun olen viimeksi siellä ollut? Urheilijanuorukainen, tosiaan. 

Vähän oli hassua lähteä taas matkaan ja huikata ovelta, että nähdään puolen vuoden päästä. Tottahan se ei kyllä ole, mikäli tyyppien aikomukset käyvät todeksi ja saan kevään mittaan vieraan jos toisenkin. Yhdet treffit Amsterdamissa olen jo lyönyt lukkoon ja nyt houkuttelen ihmisiä kanssani Lontooseen, johon mulla on jo lentoliputkin ostettuna. Hihi. Maailma on kylä. Nyt olisi taas muutama viikko aikaa unohtaa, kuinka rasittavaa matkustaminen onkaan. Kahvi on pahaa ja sämpylät kalliita ja hartiat särkyvät laukkujen kantelusta ja huonoissa asennoissa ”nukkumisesta”. Ja koko ajan joku kuuluttaa jotakin. Achtung, pimpelipom, achtung. Turpa kiinni jo. 

Ei mutta, ihan kivaa sinne kotiin on mennä, jos nyt saan kutsua vieraassa maassa loisimista kodiksi. Siellä mulla on sentään oma vaatekaappi ja ruokatavarahylly keittiössä, toisin kuin noissa muissa viime aikojen asumuksissani. Koulussakin on luvassa rutkasti kaikkea jännää, se perhanan tentti nyt tietysti ekana, mutta sen jälkeen ehkä jotain vähemmän ahdistavaa. Kotomaan pulkkailukokemuksista innostuneena pakkasin mukaani toppavaatteita, jos vaikka sinne Alpeillekin lähtisi. Saa kyllä nähdä, uskallanko. Viikonloppuna testasin kaverin pihassa olevan vanhan kunnon stiga-mäen ja se oli pelottavampaa kuin muistinkaan. Jos mun rohkeuteni mäessä on ropissut näin pahasti, en pääse Itävallan poikien mäessä edes lastenrinnettä alas kuivin housuin. Pientä epävarmuuden tunnetta ei ainakaan paranna se, että ulkomaalaiset näyttävät kuvittelevan, että jokainen suomalainen on saman sortin mäkihirmu kuin vaikka se kaverini Ahosen Janne. Mä olen yrittänyt vikistä, ettei meilläpäin lasketa mäkeä, tyyli on visusti langlauf, langlauf. Hiekkaista jalkakäytävää hinkaten koululta pururadalle ja takaisin, kun liikunnanopettaja ajaa vieressä autolla. Ilmeisesti kokemus ei ole universaali, sillä tyypit eivät oikein ymmärrä. Saakelin snoukkapellet.

Toistakymmentä traktoria koittaa sutia kiitorataa puhtaaksi, mutta saas nyt nähdä, päästäänkö täältä kuinka pian pois. Langaton netti on ainakin maksullinen, joten myöhemmäksi jää. Toivokaa, että pääsen kotiin pian. Mua ei ole tehty toimimaan univajeessa.