Tämän päivän ravintoni peruspilarit koostuvat lähinnä kahvista ja suolakekseistä. Olisihan se väärin, että huonon mielen päivinä ei olisi myös fyysisesti paha olo. Lisukkeeksi huonot päiväunet (Onko sellaisiakin? Oho.) ja liikaa Pirkka-suklaata, niin lysti on taattua. Jee jee.

Sinänsä on vähän huvittavaa, että passiivis-dramaattisena ihmisenä jätin puhelimeni koko päiväksi äänettömälle, jotta saisin murjottaa rauhassa. Eihän se tietenkään ole soinut. Jossain vaiheessa surkeasti sujuvaa erakoitumisyritystäni olin jo valmis puhumaan vaikka lehtimyyjien kanssa, mutta aparaatti ei päästänyt pihaustakaan. Ja se ei ollut ääniasetuksista kiinni. Perhana.

No mikä sitten mättää? Kaikki ja ei mikään. Ihan sujuvasti vetelen itkua ja naurua peräjälkeen ja hiljakseen mietin, että tämä hemmetin vaihe saisi jo mennä ohi. Tää on nähty juttu jo, mutta aina se vain jaksaa vetää tytskän sellaiseen solmuun, että hulluksi tuntee tulleensa. Ohimenevää tämä on, suurella todennäköisyydellä, mutta kai sitä ihminen saa silti ahdistua, jos tuntee olonsa ohimenevästi hulluksi sen vakavamman lopullisesti hullun sijaan? Paska ropisee niskaan sen verran pienissä erissä, että se ei suuremmin satu, mutta ärsyttää silti.

Viikon päästä olisin lähdössä Roomaan. Sanokaa idiootiksi, mutta en jaksaisi nyt millään innostua siitäkään, vaan tahdon taistella näiden typerien murheideni kanssa tasaisessa alavireessä. Minä ainakin sanon. Idiootti.