Tänään kotitaloni oven ulkopuolella nukkui joku. (Kirjoitin ensin mies, mutta enhän minä nähnyt, oliko se. Oletin vain. Kauhea kun olen seksistinen.) Siinä se pötkötti, jonkinlaisen peiton alla, marraskuisena aamuna vähän seitsemän jälkeen. En yhtään tiennyt miten suhtautua. Kävelin hiljaa ohi.

Vähän sillä taktiikalla olen suhtautunut muihinkin asioihin tässä elämässä. Olen hiljaa, välttelen puuttumasta, en sano mitään vaikka suutunkin. Hiippailen vain. Se on kumma, kuinka jotkut asiat muodostuvat niin vaikeiksi sanoa ääneen. Aina vain päätän, että ens kerralla kyllä sanon, mutta ei siitä sitten kuitenkaan mitään tule. Ja taas nakertaa sisuskaluista.

Mutta on niitä puhtaasti huikeitakin juttuja. Ystäviä, joiden kanssa voi syödä dinosauruksen muotoisia voileipiä ja ottaa valokuvia kertakäyttökameralla ja tanssia holtittomasti jossain bling-bling-baarin tanssilattialla. Sunnuntaiaamuja, joina aurinko paistaa niin että lehteä lukiessa ihan lämmittää ja ikkunan takana on niin kaunista että mahanpohjasta ottaa. Naapurinpoikia, jotka sanovat moi ja pitävät ovea auki. En mä lopulta niin paljoa tartte.