Hei. Tulin takaisin. Lontoo oli ihana ja minä olen köyhä. Piru periköön sen vieraan valuutan jonka näyttämät numerot ovat pienempiä kuin kotona, eihän tämmöinen eurooppalainen osaa laskea. Tai sitten ei vain huvita, koska ei lomalla tartte. Mutta oli se joka pennyn arvoista, en valita.

Kuvat ovat kliseisiä, mutta niin olen minäkin. Se noissa suurkaupungeissa on hyvä, että niihin hölmö turisti uppoaa sen verran hyvin, ettei hävetä. Kaikki siellä ovat tavallaan turisteja, kaupan kassat ja hotellin respat puhuvat huonompaa englantia kuin itse ja ne sivistyneellä brittienglannilla puhuvat pukumiehetkin olivat ehkä jostain muualta, kun erehtyivät kysymään metrossa suuntaneuvoa minulta. Parasta oli, kun osasin neuvoa. Ei se metrokarttojen maaninen tavaaminen ihan turhanpäiväistä ole.

Olen myös sillä tavalla hölmö, että tykkään aina hirveästi myös siitä kotiinpaluusta. Pari vaivaista päivää ihmispaljoutta ja kuivia aamupalatoasteja ja olen ihan valmis kapuamaan omaan sänkyyni nakertelemaan keksejä. Mutta ei kai se pahasta ole. Töihinkin oli suorastaan hauskaa mennä, kun sitä lystiä on enää kaksi viikkoa jäljellä ja hommat alkavat olla pulkassa. Tai no, onhan mulla vielä vissiinkin kolme julkista esiintymistä jäljellä, mutta mitäpä minä niistä huolehdin, kun kerran ostin Lontoosta vakuuttavuushousut. Ne ovat harmaat ja vakuuttavat. Kukaan ei voi pitää mua tyhmänä, kun vedän ne jalkaani ja esitelmöin vähän. Ne ovat liian vakuuttavat housut typeryyksiin.

Kahden viikon päästä olen sitten kai työtön, mutta ei sekään ole tämän hetken murhe. Mennään virran mukana ja jos huonosti käy, tiedän Britteinsaarilta parikin mukavan oloista siltaa, joiden alle käpertyä. Kaikki on siis hyvin.