Kuusi harjoitustyötä. Niin laskin to do -listastani. Pari niistä on ryhmätöitä, jotka vähän hämmentävät, kun olen periaatteessa koko yliopisto-opiskelu-urani luuhannut joko yksin tai hyvin eksklusiivisessa porukassani, jonka muut osapuolet ovat nyt jo ainakin periaatteessa valmistuneet. (Petturit!) Nytpä joudun sitten toimimaan tuntemattomien kanssa, ja vaikka aina pidän itseäni aina vieraassa seurassa ihan urvelona ja sivuun vetäytyvänä tuppisuuna, nyt huomaankin että olenkin kovaääninen pomottelija, joka komentelee muita ja laittaa homman pyörimään. Ilmeisesti luonteenpiirteeni muuttuvat oleellisesti, kun ihmiset ympärillä olevat vuorostaan niitä, jotka eivät halua/jaksa/uskalla sanoa mitään. Hah. No perskeles, ei mua kiinnosta jahkailla ja tuijotella papereita tuppisuuna, tehdään sitten niin kuin minä sanon, että saadaan edes jotain valmiiksi. Viisi muuta harkkatyötä odottaa.

Bonuksena mun pitäisi tosissaan tehdä se perhanan kandi. Kaikki muut ovat sen suhteen vissiin jo luovuttaneet, sillä sähköposteihini ei enää edes vastata. Muilla laitoksilla on ohjausryhmiä ja seminaareja ja ties mitä opastusta, meillä ei vastata edes että ok, tee näin. Sama se, teen sitten itte. Tässä sivussa. Hyppytunneilla istun hapettomissa atk-luokissa ja laitan hommaa kasaan vaikka sitten lause kerrallaan. Tämä lysti ei jää nyt muista ihmisistä kiinni, mä aion laittaa koulun pakettiin tänä keväänä. Huomaatteko, nyt on jo helmikuu ja mä vieläkin olen tätä mieltä? Hyvänen aika. Tästä saattaa ehkä tullakin jotain.

Tai no, kattoos nyt. Vähän on suunnitelmissa elvyttää sitä toistakin opiskelijaelämän puoliskoa eli kekkeröintiä. Suunnitelmissa on jopa toisille paikkakunnille matkustamista ja elämöintiä siellä. Tämä vuosi on ollut jotenkin ihan hassu, en ole käynyt missään muualla kuin kotopuolessa. Ennenvanhaan luuhasin jossain päin Suomea harva se viikonloppu ja vietin ison osan ajastani VR:n hellässä syleilyssä. Nyt ei ole ollut oikein mitään. Se johtuu kai siitä, että mulla ei enää oikein ole opiskelijakavereita, kun melkein kaikki muut ovat niitä parempia ihmisiä, jotka ovat saaneet koulunsa päätökseen. Again: petturit! Haha. Mutta onneksi, tarpeeksi kun kaivelee ja kutsuu itseään toisten tykö, voi jotkut kestit saada aikaiseksi. Vähän surullista se kyllä on: puhuin juuri puhelimessa yhden kaverin kanssa ja kun sanoin olevani tulossa kaupunkiin, tämän ensimmäinen kysymys oli että ai työhaastatteluun vai. No en kun kännäämään! Mitä te oikein kuvittelette, että mä olisin oikea ihminen vai? Ihme porukkaa.

Niin, ei sitten kai paljoa muuta. Lunta sataa loputtomasti ja tiskivuoret kasvavat samaa tahtia. Joo joo.