Tämä päivä on kauhean kiva, vaikka se alkoikin aika ahdistavasti, kun aamu-uniin eksyi niitä samoja mörköjä, jotka painostavat valveillakin, mutta tietysti unien tapaan isompina ja kieroutuneempina ja huhheijaa, itkettävämpinä. Poistin pahan mielen syömällä aamupalaa Justin Timberlaken live-taltioinnin tahdissa, kun olin semmoisen mennyt digiboksille noukkimaan. Ei semmoista hytkyessä ehkä ruisleipä katoa sisuksiin tai sukka pujottaudu jalkaan ihan yhtä tehokkaasti kuin arkiaamuna olisi suotavaa, mutta tulipahan hymy naamalle. Koulussakin vähän rallattelin ja jaarittelin, samalla kun rykäisin ryhmätyö-harkkatyötä uuteen uskoon ihan ennen näkemättömällä innolla. Pyllynpyöritysmusiikilla on siis ansionsa. Haha.

Muutenkin tuo toosa tuossa seinustalla tarjoaa nyt musiikkielämyksiä ihan ennenkuulumattomaan tahtiin. Teemalta tulee maanantaisin Kosketuksessa-keikkoja, joissa erilaiset suomirokkarit soittelevat omaa klassikkolevyään läpi melko kotikutoisella meiningillä. Alkupäässä bändit ovat olleet enemmän isin levyhylly -osastoa, mutta esimerkiksi viime viikolla tullut Apulannan jakso kiinnosti kovasti, sillä siinä oli käsittelyssä sitä vanhanajan Apista, Aivan kuin kaikki muutkin -levy. Nykyäänhän ne suoltavat sitä samaa korvat puuduttavaa jöötiä levystä toiseen, jota en jaksa kuunnella yhtään, mutta nuo vähän vanhemmat biisit kuulostivat ysärinostalgiassani ihan kivoilta. Istuskelu ja lörpöttely ja akustiset kitarat toivat ohjelmaan vielä kivuuslisää.

Mutta mutta. Kivuudella ja kotoisuudella on hintansa. Studioon on napattu kourallinen yleisöä, joka teemaan sopien istuksii sohvilla ja tyynyröykkiöillä ihan bändiä liki. Istuu ja nojailee ja pää kenossa laulaa mukana ja näyttää innostuneelta mutta silti rennolta ja khuulilta. Ilme on juuri semmoinen nostalginen, onhan se teiniajan lempibändi siinä metrin päässä ja kaikki kotibilemuistot vyöryvät mielessä. Hyi helkkari! Jouduin kuuntelemaan keikan selin telkkariin, kun jatkuvasti ruudussa näkyvät lammasnaamat alkoivat niin kovasti ärsyttää. En minä halua nähdä faneja hymistelemässä siellä lattianrajassa. Se näyttää typerältä. Taatusti käyttäytyisin itsekin niin, hytkyisin ja laulaisin mukana, mutta senpä takia en vääntäydy paikkoihin, jossa pärstääni kuvataan lähietäisyydeltä. (Mulla on yhä trauma jostain yli kymmenen vuoden takaisesta Tenavatähti-finaalista, jossa olin yleisössä. Kamera kuvasi mua just jonkun takatukan älytylsän iskelmänvingutuksen aikana ja valtakunnalliseen verkkoon päätyi live-kuvaa hyvin tylsistyneestä pikku-Murskasta käsi poskella ja silmät melkein ummessa. Koulussa kaikki olivat nähneet mut telkkarissa. Höh.)

Miksi ylipäänsä keikkataltioinneissa pitää kuvata yleisöä? Ei kukaan sitä halua nähdä. En mä itsekään lähde keikoille toljottelemaan vierustoveria. Musiikinkuuntelu näyttää oikeastaan tosi typerältä. Hirveä fanitus ja hurmiossa tanssaaminen on ihan pöljän näköistä, mutta eivät ne kädet puuskassa seisovat rokkipoliisitkaan fiksuilta näytä. Miltäköhän muusikoista tuntuu, kun edessä on satoja, joskus tuhansia pöljän näköisesti tuijottavia naamoja? Eihän niissä spottivaloissa varmaan näe kuin parin etummaisen rivin tyypit, mutta ne sitten ovatkin mitä todennäköisemmin niitä ylionnellisia pöljästi virnuilevia kansalaisia. Mua ainakin ahdistaisi katsella niitä koko keikka putkeen. Hrr.

No, onneksi näillä musiikillisilla kyvyillä ei tarvitse rokkariksi ryhtyä. (Vaikka kyllähän minä osaan nokkahuilua soittaa. Viime aikoina olen puhunut nokkahuilukyvyistäni käsittämättömälle määrälle melko tuntemattomia ihmisiä, vaikka en ole koko vekottimeen koskenut varmaankaan siihen kymmeneen vuoteen. Metkaa. Pitäisi varmaan mennä jonnekin small talk -kurssille, jos puheenaiheet ovat näin vähissä.) Keikalle tahtoisin kyllä kovasti, varsinkin kun suosikki-Johnsonit menivät julkistamaan joulukiertueensa. Niitä on ollut vähän ikävä, joten suunnittelenpa tässä taas itsellenikin pientä kiertuetta, kun tuota kotimaanmatkailua en ole hetkeen tehnytkään. Sinne ei sitten kyllä mitään yleisökameroita, kiitos. Muutenkin taidan hakeutua salin pimeimpään kohtaan, jossa voin virnuilla sitten itsekseni. Virnuilla ja näyttää pöljältä.

(Katsokaa, kirjoitin näin monta kappaletta ja tekstissä on jopa yhtenäinen aihe ja melkein suoraan kulkeva punainen lankakin! Ooo. Onko tämä nyt Murskaamo ollenkaan? No, lopuksi voin kertoa että ostin tänään perhepakkauksen vispipuuroa, jota aion syödä seuraavaksi. Ruokavalion puolukkasektori täytyy pitää kunnossa, kun viikonlopun ruismarjapuuro ja puolukkapiirakka loppuivat jo. Puolukkajukraa on yhä, sitä on aina. Jeah.)