Olen vartonut koko päivän puhelimen vieressä. Tiistain työhaastattelija toisti moneen otteeseen, että torstaina hän soittaa varmasti, oli sitten töitä tarjolla tai ei. Agenttipuhelimeni synkkä hiljaisuus on ilmeisesti tulkittavissa ei-vastaukseksi. Ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun odottelen turhaan työnantajien kieltäviä vastauksia vuolaista lupauksista huolimatta. Erään reipasmaineisen saksalaisen myymäläketjun puunattu pikkupomo antoi odottaa armollista tiedonantoaan työhönkelpaamattomuudestani parisen kuukautta. Kun haastattelussa luvataan, että "kaikille soitetaan henkilökohtaisesti kahden viikon kuluessa, mahdollisesti jo huomenna", ei parin kuukauden päästä tuleva lyhyt sähköpostiviesti ole silleen kovinkaan kiinnostava. Päätös kun oli vähän arvattavissa jo siinä kahden viikon kohdalla.

En minäkään tykkää ihmisille soittamisesta, eikä huonojen uutisten kertominenkaan kovin hauskaa ole. Mutta kyllä ne puhelinmyyjätkin tekevät sitkeästi työtään (Eilen taas, argh. Pienikin kohteliaisuudenväre puhelinkeskustelussa on niille yhtä kuin palava tahto tilata Katso-lehteä. Josko tv-lehdeksi?), kai nyt arvon henkilöstöpäällikötkin voisivat hommansa tehdä. Tai sitten jättää ne katteettomat lupaukset väliin. Mä olen tärkeä ja kiireinen henkilö, en ehdi vahtimaan puhelinta päivätolkulla. Tytön täytyy saada päiväunensa!

Jos minua tiistaina haastatellut henkilö sattuu lukemaan tätä, hänelle kerrottakoon, että saa mokansa anteeksi, mikäli tarjoaa minulle huomenna työtä. Hyväpalkkaista työtä, mieluiten.