Kun aina noista liikennevälineistä puhun, niin nyt mulla on listassa yksi uusi menopeli, jolla olen Helsingissä ajanut: ambulanssi. Woohoo. Olisi pitänyt olla kummapoika menossa mukana, olen sen kanssa katsellut paljon piipaa-videoita Youtubesta, se olisi ehkä tykännyt siitä lystistä enemmän kuin minä. Itse en osannut siinä hetkessä niin arvostaa.

Tässä kohtaa kaikki, jotka minut tuntevat ja tietävät taipumukseni vältellä lääkäreitä viimeiseen asti, olettavat tietysti tilanteen olevan erittäin vakava. Joo ei. Nyt jo useampi lääkäri ja hoitaja on tehnyt toteamuksen, ettei mussa ole sen kummempaa vikaa kuin pieni flunssa. Osta tosta odotusaulan automaatista pillimehu ja koita löytää kotiis. Asioita, joista tietää että on aikuinen: olet yksin vieraassa kaupungissa, pysyt hädin tuskin tolpillasi ja pillimehusi saat silti ostaa itse. (Toinen merkki: hoitohenkilökunta näyttää yläasteikäiseltä. Ne teititteli mua. Se olisi ollut absurdia, ellei koko saakelin päivä olisi ollut niin outo jo valmiiksi.) Ihmettelin siinä sitten elämää ja omaa täysjärkisyyttäni jonkun tovin sairaalan odotustilassa, mutta ei siitä lopulta voinut muuten edetä kuin lähteä bussipysäkille pohtimaan, että missäs saakelissa sitä taas ollaan ja missä suunnassa on keskusta. Havaitsin, että ambulanssin kyydissä tuttujen maamerkkien ja muiden koordinaattien seurailu on perin hankalaa, oli sitten kuinka "pieni" "flunssa" hyvänsä.

Okei, kyllä mut sitten taas pelastettiin kotokotoon äiteen luo. Sain keittoa ja mustikkasoppaa ja vakipaikkani tästä sohvannurkasta. Vieläkin on kyllä vähän friikki olo enkä uskalla lähteä uudelleen yrittämään ihan heti. Olisi joo muuttoa ja uutta työpaikkaa ja mitälie vielä, mutta ehkä ne kerkeävät vähän myöhemminkin. Parempi ottaa vähän rauhallisempi tahti nyt, kun viimeksi siellä isolla kylällä ollessani hukkasin housut ja nyt piti tilata ambulanssi. Mitähän ens kerralla? Se kaupunki saattaa tehdä musta hullun.

Mutta sen verran kerkesin, että kävin uudessa kodissani. Siellä on ihana ikkuna, tai Ikkuna, kuten joskus muinoin saatoin sen yhden murjun parasta ominaisuutta nimittää. Tykkään tuijotella ikkunasta ulos, ja maailman parasta on, jos siitä ikkunasta näkyy muutakin kuin lähiöräkälä. En mä muuten siitä asunnosta tiedä, en mä näytössäkään availlut keittiönkaappeja tai mittaillut kylpyhuonetta, tuijotin vain sitä ikkunaa. Siitä näkyy jäänmurtajia. Helsinki saa ehkä anteeksi.