Kun nyt on kerran tullut tavakseni matkustella tenttiviikoilla, on yhtälailla tutuksi käynyt tämä arkeen palaamisen ahdistavuus. Auvoisien tenttiviikkojen jälkeen alkavat nimittäin uudet, piinaavat jaksot, ja jos opiskelijaressu on luuhannut erinäisillä lentokentillä edellisen viikon, voivat uudet kurssit, harkkaryhmät, prujut ja kirjat, opintopisteet, välikokeet, tentit, opintosuunnitelmat ja ruokalistat käydä vähän rassaamaan. Matka roomalaisesta katukahvilasta purkamattomien laukkujen ja kaatuvien paperiläjien keskelle on liian pitkä suoritettavaksi yhdessä yössä. Kännykkä herätyskelloineen kävi tänään vielä italialaista aikaa, joten aamu typistyi tunnilla, mutta jotenkin sain kompuroitua itseni rikkinäisine jalkoineni päivän läpi. Pienen paussin olisikin kyllä voinut lomani jäljiltä pitää.

Reissusta tuli tosiaan vähän rankemmanpuoleinen. Keskiviikkona ryhdyin tosissani stressaamaan, että myöhästymme Saksan välilaskumme aikana Rooman koneesta, kun aikataulu oli vähän tiukka ja lentoyhtiönä halpa Ryanair, joka ei jatkolennoista tuon taivaallista piittaa. Pelko oli osaltaan turha, sillä myöhästyimme koneesta jo Suomen päässä. Lunta pyrytti ja moottoritie seisoi, eikä tyttösillä ollut muuta mahdollisuutta kuin kirota roimasti. Ei auttanut muuta kuin taistella tiensä takaisin kotiin ja pistää Visa vikisemään uudemman kerran. Sen verran meissä on sisua, ettei yksi vastoinkäyminen meinaa vielä maailmanvalloituksen peruuntumista, vaikka kieltämättä jatkuva lentolippujen tilailu vähän kirpaisikin.

Torstaina olimme erinomaisen ajoissa kentällä. Koneemme valitettavasti ei. Kun kello alkoi kovasti lähestyä koneen nousuaikaa, eikä edellisen lennon laskusta ollut mitään tietoa, alkoi minulta hajoilla pää. Onneksi matkaseurani ei ollut turhan totista sakkia, vaan jatkoi levotonta hihittelyä, kun heidän matkanjohtajansa koitti hillitä hermoromahdustaan. Se olikin oikea asenne, sillä ihmeen kaupalla kapteeni sai painettua kaasua sen verran hanakasti, että ehdimme passelisti toiseen koneeseen Saksassa. Ei siinä kovin montaa minuuttia kyllä sisäänkirjautumisaikaa jäänyt.

Loppuillan häsellykset ja eksymiset aiheuttivat vain pieniä tärinöitä, mutta helpotus oli silti melkoinen, kun puolen yön tienoilla löysimme vihdoin hotellimme Roomasta ja sieltä vielä meille varatun huoneen, vaikka kaikenlaista säätöä oli senkin kanssa tapahtunut. Respan Giovanni oli varsin hilpeä setä, joka suurella sympatialla tervehti kolmea ryytynyttä matkalaista. Meitä ei lopulta edes veloitettu siitä yhdestä missatusta yöstä, vaikka varausehdoissa moneen otteeseen niin luki. Mainiota palvelua.

Koska varsinainen oleskelu typistyi nyt vain kahteen päivään, päätimme käyttää vähäiset tuntimme hyväksi ja unohtaa turhat toimenpiteet kuten lepäily ja rauhoittuminen. Eka päivä kipitettiin erilaisten mökkien, kivikasojen ja muiden nähtävyyksien välillä, toisena päivänä rymisteltiin kaupoissa ja kinasteltiin kadunkulmissa. Ainoa, mille jätettiin ruhtinaallisesti aikaa, oli syöminen. Pastaa ja pizzaa, bruchettaa ja briossia, caffè lattea ja cappuccinoa. Kaksi päivää on ihan liian vähän aikaa kaikille niille herkuille, mitä tuosta maasta saisi. Iltapäiväauringossa istuskellen nautiskeltu valtava tiramisujäätelötötterö on ehkä taivaallisinta, mitä olen aikoihin syönyt. Voi porot, pelkästään sillä muistolla makunystyröissä elää jo kauan.

Koko matkan paras hetki oli ehkä se, kun sain lauantai-iltapäivänä lykättyä ostosmaaniset ystäväni johonkin vaatepuljuun ja minulle luovutettiin kokonaiset 45 minuuttia omaa aikaa rakkaan kartanrepaleeni kanssa. Siirryin syrjään suurimmilta ostoskaduilta, kuljeskelin pikkukatuja päämäärättömästi ja koitin tallentaa tilanteita päänsisäiselle muistikortilleni, kun en enää jaksanut leikkiä perusturistia kameran kanssa. Sokkeloisilta kujilta löytyi kojuja ilman feikki-Pradojaan kauppaavia mustia miehiä ja eräältä aukiolta ostin pienen espressokuppia esittävän painokuvan vain siksi, että sen myynyt ystävällinen italialaisnainen oli niin sympaattinen. Hän selitti katkeamatta jotain italiaksi ja huitoi käsillään, minä vastailin englanniksi ja nyökyttelin. Hyvän aikaa kojua kierreltyäni ja kuvani maksettuani minä sanoin yhden sanan italiallani grazie ja nainen yhtä kehnosti thank you. Molempia hymyilytti. Juuri tuollaiset pienet jutut tekevät matkustamisesta niin hienoa.

Vaikka reissu loppuikin lyhyeen, oli se silti kaiken vaivan ja rahanmenon väärti. Hieno oli kaupunki ja ajankohtamme oli jälleen varsin nappisuoritus. Paikalliset toppatakeissaan kummastelivat Pohjolan väkeä, jolle 15 astetta ja auringonpaiste oli lähes t-paidan arvoinen kesäkeli. Yhtään ei kilometrit painaneet tennareissa, vaikka kartturi välillä eksyi ja rakkoja tuli, sillä jalan alla ei ollut loskaa eikä jäätikköä ja aurinko lämmitti mukavasti poskenpäitä. Yhden kaupunkilomani aikana sain kasvatettua vierailemani valtiot -listaani peräti kahdella uudella maalla: Italialla ja Vatikaanilla. Niin ja näin paavinkin, luullakseni. Varsin tehokasta toimintaa matkalla, jolla määränpään saavuttaminen kesti yhtä kauan kuin siellä oleilu. Kotiinpäin olevat lennot olivat taas vähän myöhässä, mutta se ei enää paljoa hetkauttanut. Mieluusti olisin voinut jäädä lennolta, ehkä pariltakin.

Nyt vain täytyisi saada tehokkuus jatkumaan tässä arkielämässä. Keittiössä lojuu kasa lukemattomia sanomalehtiä viime torstaista saakka. Äh.