Ensin kärysi kone ja aika pian sen perään hermot.

Ei sillä, tietokoneeton elämä on välillä melkein virkistävää. Uutiset luetaan paperilta, televisio-ohjelmat katsotaan kuvaputkelta ja musiikki kuunnellaan radiosta. Tunsin oloni heti vähän vakaammaksi, mutta kaipasin silti läppärin lämmittävää pöhinää. Töissä kun saa istua koneen ääressä vain kahdeksan tuntia päivässä ja vuorokaudessa on kumminkin tunteja pari enemmän. Olen niistä nykyään valveillakin pari-kolme. Kone oli siis elvytettävä.

Ekaksi käytiin väsyttävä kuvaelma otsikolla "Mikä piuha on se mikä kärähti ja miksi näitä tyyppinumeroita on näin vitusti?". Ei siitä sen enempää. Tänään sain sitten kuitenkin viestin, että kaipaamani osa on noudettavissa Verkkokauppa.comista. Kyseessä oli kuulkaa ihan oikein megamyymälä, se mistä oli uutisissakin varoituksia että nyt avataan kuulkaa sen sortin pulju että liikenne on solmussa täältä Tallinnaan asti. No senhän on sitten oltava pähee. Bussi alle ja menoksi.

Ensinnäkin, se mesta on joku pelkkä tietyömaa. Jos sinne tänne satunnaisesti ajavista kuorma-autoista selviät, viimeistään risteilylle matkaavat tädit jyräävät yli pyörillä kulkevine matkalaukkuineen. Taistella saa tosissaan että sinne rumaan harmaaseen halliin sisään pääsee. Ajattelin megamyymälän olevan jotain muuta kuin ruma harmaa halli, mutta tyhmähän minä olin. Se oli ruma ja harmaa. Ei kiinnosta kuppaiset hilavitkuttimet tai Angry Birds -pehmolelut, noudan piuhani ja painun ulos.

Väärin. "Tuote on noudettavissa" on subjektiivinen käsite, opin. Ensin otan vuoronumeron ja pääsen yhdelle tiskille, sieltä saan piippauslaitteen ja ryhdyn jonottamaan toiselle tiskille. Tässä kohtaa ei tarjota edes vuoronumerotaulua, jota maanisesti tuijottaa odottaessa omaa vuoroaan, nyt kädessä on vain vekotin jonka luvataan piippaavan sitten kun vuoroni on. Ymmärrän kyllä, että pointtina on saada odottajat haahuilemaan ympäri megamyymälää ja tekemään heräteostoksia, mutta mua ei kiinnosta ne romut. Haluan oman romuni, sen mikä odottaa kotona.

Laite ei piippaa. Seison tiskin edessä ja odotan. Pari tusinaa keskenkasvuista takkutukkaa, joiden punaiset paidat ovat kai osoittavinaan että ne ovat työntekijöitä, notkuvat tiskin toisella puolella. Sen velttouden katsominen tekee kipeää. Miten näinä tehokkuuden kulta-aikoina kaupallisella yrityksellä voi olla niin paljon työntekijöitä, jotka tekevät niin vähän? Pari kloppia on vähän jotain tekevinään ja onnistuvat kukin vuorollaan kumartelemaan niin, että persvako vilkkuu odottajille. Ilmainen vinkki Verkkokauppa.comille: lisätkää työntekijöiden univormuun housut. Korkeavyötäröiset housut. Tarvittaessa vaikka haalarit.

Tunnin kohdalla alkaa itkettää. On nälkä, väsyttää, pissattaa, ruma harmaa halli on kauhean ruma ja kauhean harmaa ja kaiuttimista soi don't worry, be happy. Puhelin muistuttaa että pyykkivuoroni alkaa. Olen jo kaksi päivää joutunut pyykinpesun viivästymisen laittamaan töihin jotkut kirjavat sukat, jotka vilkkuvat härskisti avonaisista työkengistäni. Huomenna taitaa olla kolmas päivä.

Sitten ihme tapahtuu ja odotuslaite piippaa. Tuurini osoittaa mahtivoimansa ja juuri sillä hetkellä, kun laitteeni piippaa, kaikki ne toimettomat myyjät, jotka ovat iltapäivän ajan nojailleet tiskiin, ovat kiireisiä. Kun sitten lopulta saan jonkun onnettoman häiskän palvelemaan, kysäisen vienosti, että mistä sitä piuhaa oikein haettiin. "Varastosta", myyjä sanoo. En sano mitään, koska olen tällainen. Jos olisin vähän vähemmän heittopussi, löysin nyrkkiä pöytään ja ärjyisin, että missä perkeleessä teidän varasto on, Tampereellako? Tässä ajassa olisin hakenut pakettini sieltä, käynyt syömässä pari pätkää mustamakkaraa Tammelantorilla ja matkustanut vielä takaisinkin. Seuraavan kerran kun lähettelette mulle viestiä että tuote on noudettavissa, se sitten kanssa on noudettavissa, ymmärrättekö! Tai megamyymälä voi olla lehdissä kohta ihan erilaisten uutisten yhteydessä. Perään kiivaita käsiliikkeitä kaulan poikki ja poistuminen jotenkin muuten kuin laahustavin askelin.

Kotimatkalla melkein eksyin sinne saakelin Jätkäsaareen ja kun lopulta löysin Mäkkärin, josta hakea lohtua, oli juustohampurilainen palanut ja kassan tytöllä kesti ikuisuus miettiä vaihtorahoja. Sen hampurilaisen nimi on euron juusto, sanooko mitään? Luulisi sen peruskonseptiinkiin kuuluvan helpot laskutoimitukset. Mut ei tässä mitään, hae sä vaan takahuoneesta helmitaulu, mä odotan.

Saakeli ja pari kaveria. Mutta nyt on taas tietokone. Tarkoitus oli kertoa elämäni ensimmäisistä työpaikan pikkujouluista ja muutamasta muusta jännittävästä sattumuksesta, mutta kaikki energia meni nyt tähän. Ehkä joku toinen kerta.