Olen lukittuna kotiini, sillä rappukäytävän lattiaa vahataan ja ulko-oven lapussa pyydettiin välttämään käytävässä kulkemista. Oikeastaan olin vankina jo toissapäivänä, jolloin vahauksen piti tapahtua, mutta mitään ei kuulunut, vaikka kiltisti kotona odottelin. Soittelen tyrmästäni puheluita vapauteen, jossa on hauskoja ihmisiä, joiden kanssa hetken keskusteltuaan päätyy vertaamaan ystävyyssuhdettamme huoran ja asiakkaan suhteeseen. En minä oikeasti ulos olisi menossa, kunhan lätisen vain. Paitsi illaksi töihin, tietysti.

Huorakaveripuheluita lukuunottamatta sosiaalinen elämäni on tänä kesänä ollut varsin hiljainen. Sen siitä saa, kun on näitä töitä ja muita velvoitteita, ei kerkeä rilluttelemaan. Lopulta päätin tehdä rajuja toimenpiteitä ja kieltäytyä tarjotusta työvuorosta. Sain sompailtua itselleni ensi viikoksi vapaaillan ja sitä seuraavalle päivälle vapaan aamun, mutta mitä tekevät toverini? Peruvat tulonsa työkiireiden takia. Multa poksahtaa ihan kohta joku verisuoni. Ensinnäkin, meidän pitäisi olla villejä ja vapaita opiskelijaressukoita, ja toiseksi, nyt pitäisi olla lama ja nuorisotyöttömyys ja ihmislapsilla käsissään toimetonta aikaa enemmän kuin ikinä. Miten tässä nyt näin kävi? Saatan vetää vapaailtanani kalsarikännit, ihan vain piruuttani.

Joku ilta töistä tullessani bussiin sattui joukko ulkomaalaisia, jotka olivat selvästikin juuri kaupunkiin saapuneita uusia vaihto-opiskelijoita. Niitä kuunnellessa alkoi mahanpohjaa hieman kutkutella. Vähän päälle kolme viikkoa. Saksani on älyttömässä ruosteessa.