Kävin tänään taas kaupoilla katselemassa farmarihousuja. Voi poro kun se on tuskaista hommaa, multa menee viikkokausia yksien farkkujen hommaamiseen. En yhä edelleenkään ymmärrä tuumakokojen ideologiaa, ja vaikka otan housuja sovitukseen melkein kymmenen tuumaan haarukalla, ei niistä yhdetkään käy näihin mutkilokinttuihin. Asiaa ei ehkä auta se, etten kertakaikkiaan suostu maksamaan farkuista yli viittäkymppiä, mikä tarkoittaa sitä, että saan taistella halpiskauppojen pillihousujen kanssa niin että itku pääsee ja hiki käy helmeilemään otsalla. Pariin otteeseen kyllä pääsi sovituskopissa oikein kunnon röhönauru. Joissakin malleissa saisi olla iso varoitustarra, että tarkoitettu vain hammastikkutytöille.

Jätin housut ostamatta ja tulin kotiin. Kodinehostuspuuhissa ponnahdin seisomaan tuolille ja viimekesäisistä teinifarkuista tuli kertarykäisyllä yyberteinit. Reipas rutina kuului ja toinen lahje repesi reidestä sellaisella antaumuksella, ettei noista saa enää edes säädyllisiä shortseja. Perkele. Tällä hetkellä farkkutilanteeni on siis seuraava: yhdet käyttökelpoiset housut, joissa on kyllä sääressä paikka piskinpureman jäljiltä, yhdet käyttökelpoiset housut, jotka unohtuivat keväällä kotopuoleen ja ovat siellä harmillisesti yhä, yhdet käyttökelvottomat housut, jotka ovat ihan liian isot, ja jotka silti tyhmyyksissäni puen ylleni etenkin sateisina päivinä, jolloin lahkeet kastuvat raskaiksi ja housuja saa pidellä kaksin käsin ylhäällä, sekä tällä hetkellä kahdet käyttökelvottomat housut, jotka ovat repeytyneet niin irstaasti, ettei niitä oikein tohdi pitää edes yksin kotona valot sammutettuna. Ei noilla oikein tyttölapsi pärjää, vaikka kuinka tahtoisi.

Huomenna voisi toki tehdä uuden täsmäiskun farmarihyllylle, mutta jotenkin en usko uusintakierroksenkaan olevan kovin hedelmällinen. Viime viikonloppuna mulla oli mukana personal stylist, mutta tyhjin käsin palattiin silloinkin. (Tai no, ostin mä semmoisen vähän lutkahtavan mekon, jota en käytä ikinä missään koskaan todellakaan, mutta se olikin vähän väsähtänyt viikonloppu.) On tää vaikiaa. Uaah.

Niin ja miksi piti kiivetä sinne tuolille? No kun ostin vihdoinkin uudet verhot ja piti päästä katonrajaan puljaamaan niillä raivostuttavilla nipsuttimilla. Entiset verhot olivat paitsi rasittavaksi käynyttä lastentarhahenkistä kuviokangasta, myös liian lyhyet noihin näyteikkunoihini. Uusista verhoista lojuu puolisen metriä ylimääräistä lattialla, mutta tasapainon vuoksi nämä ovat noin kolmanneksen liian kapeat. Ohikulkijat tuijottelevat sisään, mutta piruvie, nämä olivat 70 prosentin alessakin vähän turhan tyyriit, saavat luvan kelvata. Kattokoot perhana, vaihdoinhan mä riekaleiset farkut pussittaviin pyjamanhousuihin jo tunteja sitten.

Jotenkin tuntuu, etteivät nää tekstiiliasiat oikein suju multa nyt.