Saanko puhua vieläkin vähän politiikkaa? Tai siis tätä musta-tuntuu-tiikkaa, ei tällä politiikan kanssa ole paljonkaan tekemistä. Olen vain tänäänkin ihan hämmennyksissäni muiden ihmisten mielipiteistä. (Olisin halunnut kirjoittaa muiden ihmisten tyhmyydestä, mutta sitten päätin olla vähän suvaitsevaisempi. Oi kun se on raskasta.)

Eräs entinen koulukaveri, jota en ole koskaan erityisen hyvin tuntenut, mutta jota olen aina pitänyt ihan ns. asiatyyppinä, on nyt vaalien ekan kierroksen jälkeen intoutunut kirjoittelemaan Facebookiin muustakin kuin lapsukaisistaan. Oikeaoppisilla lauserakenteilla ja ihan sivistyneellä kielenkäytöllä hän kertoo olevansa huolissaan suomalaisen yhteiskunnan tilasta, mikäli presidentiksi ryhtyy homoseksuaali ihminen. Nyt ei siis tosiaan olla ”hintit on apinoita”-linjalla, vaan siteerataan Raamattua ja ollaan ihan oikeasti ja tunteella huolissaan lähimmäisten syntiinlankeemuksesta. Ja jokaisessa viestissä on perässä peukkuja enemmän kuin yhdessäkään mun hölötyksessä ikinä.

Olenko mä jotenkin tynnyrissä elänyt, kun en tiennyt, että tämän päivän Suomessa on vielä kaksvitosia koulutettuja kaupunkilaisia, jotka ajattelevat noin? Nämä vaalit tuntuvat avaavan mun silmiä ihan uudella tavalla, mutta siihen päinvastaiseen suuntaan kuin mistä on puhuttu. Ehkä se mun tynnyrini on Kallio, tuo Suomen haavistolaisin kolkka, josta on tämän mun kohta kolme kuukautta kestäneen kalliolaisuuteni aikana kirjoitettu muutamakin lehtijuttu, jonka stereotypioihin uppoan niin etten muuta enää näekään. Ihan häkellyn, kun jollekin homous on vielä niin iso paha susi, että se ei ainoastaan ohjaa äänestymiskäyttäytymistä, vaan myös sen kopin ulkopuolella tapahtuvaa itseilmaisua. Tuollaisista rauhallisista, selkeästi hyvällä tahdolla kirjoitetuista mielipiteistä en edes juuri hermostu, tuijotan vain ihmeissäni kuin kahdeksanjalkaista hevosta. Miten se… toimii?

Tahtoisin korostaa, että sinällään en näe uskossa ja uskovaisissa ihmisissä mitään vikaa. Vaikka olenkin se kliseinen tapaus, jolle rippikoulussa oli tärkeintä ne pojat ja joka täysi-ikäistyttyään erosi aika nopeasti kirkosta, on musta uskominen johonkin suurempaan voimaan kuitenkin ihan houkutteleva ajatus. Se logiikka, sen kanssa mulla on vain ongelmia. En tajua, miten joku onnistuu mahduttamaan ideologiaansa sekä ajatukset "Jumala rakastaa kaikkia, rakkaus on hyvä, rakasta lähimmäisiäsi" että "presidentti, jolla on puoliso, jota hän oletettavasti rakastaa, on kansakunnan tuho ja kauhu, ei sellaiset saisi ainakaan näytillä olla, miten tämän nyt voi lapsillekin selittää?". Mun mielestä se on vähän niin kuin joko-tai. Mä henkilökohtaisesti olen enemmän tuon ekan vaihtoehdon kannalla, mutta sepä tekeekin musta moraalittoman ja syntisen. Mikä on sinänsä ihan okei mulle.

Joo, ehkä mun on turha saarnata täällä, munhan pitäisi mennä sinne Facebookiin vänkäämään. Enpä nyt kuitenkaan mene. Taidan julistaa sanomaani ihan hissuksiin siellä äänestyskopissa, toivottavasti se riittää.