On kyllä ihan perinpohjaisen väärin aloittaa uusi vuosi ruikuttamalla vanhasta, mutta pah, teen sen silti. En tiedä, mitä tapahtui, mutta tuo kakstoistasen loppu lässähti kuin lehmän häntä. Ekaksi se kireähköissä tunnelmissa vietetty joulu, sitten kauhea määrä mitäänsanomattomia välipäiviä ja lopuksi vielä uusivuosi, jonka kuoharinpoksuttelu ja kreizi bailumeininki vaihtui siihen, että nuhjusin kotona yksin ja havaitsin vuoden vaihtumisen vain siitä, että heräsin pommeihin. Koska olin nukahtanut ennen puoltayötä. Kaiken pakkojuhlimisen kritisoinnin jälkeen mun pitäisi olla tietysti tyytyväinen, kun onnistuin harhauttamaan keinotekoiset kalenterinvaihtajaiset, mutta myönnettävä se on, että en ole. Ihan perseestä tämä on. Tähän joululomaan tuhlattiin kaikki mahdolliset saldotunnit ja vähän palkattomiakin vapaita ja mikä oli tulos? Ei mikään. Vettä sataa ja vituttaa. Onneksi huomenna pääsee taas töihin ja kiinni arkeen, niin ei tarvitse ainakaan miettiä sitä, että mitä olisi voinut olla.

Mut hei, hyvää uutta vuotta, katse eteenpäin!!1 Näh. Ei lupauksia, ei listauksia menneistä tahi tulevasta, ei edes sitä iänikuista vuosimeemiä nyt. Rupean maya-intiaaniksi ja päätän ihan itse, koska ajanjakso päättyy ja toinen alkaa. Se tapahtuu silloin kun mua itseäni huvittaa, ei tässä räkäisessä tammikuussa jossa kaikki on vähän ankeaa. Ei, kuohari säästetään paremmalle päivälle. Kippis.