Hei, mulla on teille hätkähdyttävä uutinen: pojat on tyhmiä.

Tai sitten minä olen tyhmä. Huokaus. Olen itseasiassa aika varma siitä, vaikka professorilta tulikin tällä viikolla sähköposti, jossa käytettiin sanaa upea. Mutta se olikin ennen kuin se proffa oli mitään lukenut. Kukaan ei ehdi raapustelujani oikein lukemaan, joten nyhrään yksikseni ja suuren osan työajastani kulutan lukemalla Wikipediasta artikkeleita kaukaisista eksoottisista saarista. Niistä sellaisista, joiden ympärillä on satoja, tuhansia kilometrejä valtamerta ilman pienintäkään maaplänttiä jolle voisi jalallaan astua. Niitä on hauska katsoa Google Mapsista. Tulee melkein paha olo, kun sitä zoomia tarpeeksi nopeasti pyörittelee.

Olen tympääntynyt omaan diplomityöhöni ja selaan koulun sivuilta löytyviä vieraiden ihmisten tekeleitä. Enhän mä niiden asiasisällöstä juuri mitään tajua (tekniikkaa, yök) mutta luenkin vain alkusanoja. Niissä kuuluu nuoleskella ohjaajat ja työnantajat, tottakai, mutta sitten vielä kiittää ja julistaa rakkautta kaikille mahdollisille perheenjäsenille lemmikkipupuista lähtien. Kiitos tuesta elämän polulla ja makaroonilaatikon vääntämisestä silloin kun en itse siihen pystynyt. Yök, taas. Olen ehkä vähän kitkerällä tuulella tänään, mutta olen aika varma, ettei mun alkusanoissa tulla kiittelemään yhtäkään kultamurusta tai hanipuppelia. Korkeintaan aion kiittää sitä Alkon alahyllyn viinitarjontaa, joka on mun motivaattori tästäkin viikosta selviytymiseen. Ja niitä kavereita, jotka asianmukaisesti osallistuvat tähän prosessiin piirtelemällä Exceliin kyrvän muotoisia kuvaajia. (Tai yrittämällä piirtää. Kaikilla ei ole toi Excel niin intohimoisessa käytössä kuin mulla. Mutta arvostan yritystäkin, voi pojat, arvostan aika paljon.)

Käsiä kylmää ja jalat puutuu. Miten tämä työpäivä onkin näin pitkä tänään? Bää.

Saanko puhua vieläkin vähän politiikkaa? Tai siis tätä musta-tuntuu-tiikkaa, ei tällä politiikan kanssa ole paljonkaan tekemistä. Olen vain tänäänkin ihan hämmennyksissäni muiden ihmisten mielipiteistä. (Olisin halunnut kirjoittaa muiden ihmisten tyhmyydestä, mutta sitten päätin olla vähän suvaitsevaisempi. Oi kun se on raskasta.)

Eräs entinen koulukaveri, jota en ole koskaan erityisen hyvin tuntenut, mutta jota olen aina pitänyt ihan ns. asiatyyppinä, on nyt vaalien ekan kierroksen jälkeen intoutunut kirjoittelemaan Facebookiin muustakin kuin lapsukaisistaan. Oikeaoppisilla lauserakenteilla ja ihan sivistyneellä kielenkäytöllä hän kertoo olevansa huolissaan suomalaisen yhteiskunnan tilasta, mikäli presidentiksi ryhtyy homoseksuaali ihminen. Nyt ei siis tosiaan olla ”hintit on apinoita”-linjalla, vaan siteerataan Raamattua ja ollaan ihan oikeasti ja tunteella huolissaan lähimmäisten syntiinlankeemuksesta. Ja jokaisessa viestissä on perässä peukkuja enemmän kuin yhdessäkään mun hölötyksessä ikinä.

Olenko mä jotenkin tynnyrissä elänyt, kun en tiennyt, että tämän päivän Suomessa on vielä kaksvitosia koulutettuja kaupunkilaisia, jotka ajattelevat noin? Nämä vaalit tuntuvat avaavan mun silmiä ihan uudella tavalla, mutta siihen päinvastaiseen suuntaan kuin mistä on puhuttu. Ehkä se mun tynnyrini on Kallio, tuo Suomen haavistolaisin kolkka, josta on tämän mun kohta kolme kuukautta kestäneen kalliolaisuuteni aikana kirjoitettu muutamakin lehtijuttu, jonka stereotypioihin uppoan niin etten muuta enää näekään. Ihan häkellyn, kun jollekin homous on vielä niin iso paha susi, että se ei ainoastaan ohjaa äänestymiskäyttäytymistä, vaan myös sen kopin ulkopuolella tapahtuvaa itseilmaisua. Tuollaisista rauhallisista, selkeästi hyvällä tahdolla kirjoitetuista mielipiteistä en edes juuri hermostu, tuijotan vain ihmeissäni kuin kahdeksanjalkaista hevosta. Miten se… toimii?

Joo, ehkä mun on turha saarnata täällä, munhan pitäisi mennä sinne Facebookiin vänkäämään. Enpä nyt kuitenkaan mene. Taidan julistaa sanomaani ihan hissuksiin siellä äänestyskopissa, toivottavasti se riittää.

Maanantai. Ei huvita työnteko. (Toivottavasti pomoni ei kuulu tämän blogin lukijoihin.) Annan sen itselleni anteeksi, koska diplomityötiedostossani on 80 sivua ja post it -lappupakassakin olen päässyt jo keltaisista lapuista oransseihin. Olen mä täällä sitten jotain tehnyt. Ei kai se haittaa, jos yhden maanantain verran välttelee töitä? (Viime maanantaita ei muistella. Eikä sitä edellistä.)

En ole kovin poliittinen ihminen, mutta tykkäsin eilisillan vaalituloksesta. Tein jopa jotain ennenkuulumatonta: laitoin Haaviston vaalikassaan muutaman roposen toista kierrosta varten. Ihan vain niiden rasististen homofoobikkojen kunniaksi, jotka mellastivat aamun uutisten kommenttibokseissa. Tietävätköhän ne, että niiden huutelut toimivat lähinnä päinvastaiseen suuntaan? Vai onko yksikään normaaliälyinen ihminen koskaan muuttanut mielipiteitään kommenttitonoilun seurauksena? Hmm, olin aiemmin sitä mieltä, että homot, jopa ne ulkomaalaiset homot ovat ihan ihmisiä, mutta nyt kun tuo Pera niin osuvasti ilman yhtäkään välimerkkiä tai isoa alkukirjainta tai yhteen kirjoitettua yhdyssanaa kirjoitti, että eivät ne ole, taidan muuttaa kantaani. Jos se on nettiin kirjoitettu, niin se on totta. Anonyymeille kommenttipalstoille kirjoitettuna se on vielä enemmän totta.

Vähän perverssillä tavalla löydän myös itseni taas seuraamasta Yhdysvaltojen republikaanien esivaaleja. Se on jotenkin niin käsittämätön maailma. Ukkeli, joka on jo menossa kolmannessa vaimossaan (kahta aiempaa tämä tietysti petti ja jätti heti, kun he sairastuivat vakavasti), saarnaa ”avioliiton pyhyydestä” ja Raamatun ohjeistuksesta, joissa ilmeisesti sanotaan, että presidentiksi kelpaa vain valkoihoiset, valkotukkaiset pettäjäheteromiehet. (En tiedä sanatarkkaa muotoa, kun en ole kirjaa lukenut.) En vain käsitä, kuinka jollain on pokkaa. Yhtään niitä ei tunnu hävettävän, päinvastoin. Kierroksia vain lisätään. Ja nuo kaverit saavat vielä ääniäkin! Perussuomalaiset tuntuvat aika pikkutekijöiltä tuota ison maailman meininkiä vasten katsellessa.

Ooh, politiikkaa. Tän siitä saa, kun välttelee töitä. Ja lisäksi koittaa parhaansa mukaan vältellä erään toisen aihepiirin miettimistä. Sähköpostit, tekstiviestit ja muut kommunikaation keinot kulkevat vähän huonosti tahdonvoimalla. Paitsi unissa. On maailman epäreiluinta nähdä unta siitä, että puhelin piippaa sillä hyvällä tavalla, ja sitten herätä siihen ettei se piipannutkaan. Herätyskello se vain siellä soi. Kello 06:35 maanantaiaamuna. Huokaus.

Nyt seuraa raju poliittinen mielipiteenilmaus: voisivatko ne vaalisilpun jakajat pystyttää leirinsä jonnekin muualle kuin mun työmatkan varrelle? Osaan jo pujotella feissareiden ja sen yhden metrolehtimiehen ohi ihan sulavasti, mutta ne mökit siinä metroaseman sisäänkäynnin edessä tympivät tilaan tottunutta maalaista kovasti. Kävin äänestämässäkin ja olin ihan häkeltynyt, kun siellä oli jono! Ei vaan meillä Hervannassa, siellä ne ennakkoäänestystyypit jossain kirjaston perällä kuikuilivat aina kaula pitkällä, että tulispa tänne nyt joku. Ja sitten kun sinne meni, ne olivat niin polleita ja ylpeitä itsestään että se äänestyshetki tuntui äänestäjästäkin suorastaan juhlalliselta. Minunkin äänelläni on merkitystä. Täällä musta tuntui, että olen vain yksi kanttura karjalaumassa, joka jonottaa tarjouskahvipakettia tai jotain muuta yhtä ankeaa. Vähän kuin Neuvostoliitossa olisi.

Viime yön unessani ammuskeltiin ydinaseilla. Ei siitä sen enempää, tuntui vain että tuo sopisi tähän väliin.

Jotenkin sellainen en-voi-tajuta-että-nyt-on-vasta-tiistai -viikko. Työpäivät tuntuvat loputtomilta, tiskit lainehtivat ympäriinsä ja ne sähköpostitkin, ne eivät selvennä mitään. Tänään heti kotiin selviydyttyäni kaadoin itselleni rommikolan. Niin, tätä viikkoa voisi nimittää myös arki-iltana-rommikolaa-väljähtyneestä-kokiksesta -viikoksi. Sellaista sattuu. Viikonloppua odotellessa.

Oijoi. Olen taas tehnyt maanisesta sähköpostin tarkistamisesta olympiatason lajin. Kuten huippu-urheilu yleensä, ei ole tervettä tämä. Varsinkin kun käytössä on puhelin, johon ne sähköpostit tulee, ja joka kyllä ilmoittaa jos siellä laatikossa jotain liikehdintää tapahtuu. Silti sitä pitää käydä kyttäämässä, hulluuteen asti. Voitaisiinko sittenkin palata takaisin niihin päiviin, kun tietoliikenne kulki postivankkurilla ja tärkeitä viestejä oli mahdollista saada korkeintaan kerran päivässä, syrjäkylillä ehkä kerran viikossa? Silloin ehkä riitti keskittymiskykyä johonkin muuhunkin.

Tai no, kyllähän tässä on silti ihan hyvin keskitytty oleellisuuksiin, kun vain oleellisuuksiksi on valittu ne oikeat asiat. Eli tietenkin Poliisit-tv-sarja. Viikonlopun kohokohta: juhlien jälkeen parkkeerasin itseni juhlahepenissäni ystävän sohvalle, otin lokoisan asennon, viinilasin käteen ja katsoin kikatellen putkeen kaikki uusinnat menneen viikon Poliisit-ohjelmasta. Tuo tilannekuva on ehkä kammottavin tyttömäisyyskohtaus mitä itselleni sallin, mutta hei, täytyy insinöörinkin joskus vaihtaa vapaalle. Rankat työt, rankat huvit, et cetera.

Tänään tulin kotiin ja rappukäytävässä haisi pulla. Meinasin kuolla siihen, se oli liian hyvä tuoksu. Kovasti elättelin toiveita, että haju olisi tullut omasta asunnostani, mutta täällä ei ollut vastassa muuta kuin perjantaiaamuna ovensuuhun "unohtamani" roskapussi. Menneisyyden minälle tiedoksi: et ole erityisen hyvä kämppis. Joku roti nyt!

Hei. En ehdi kirjoittelemaan kun on ”kiireitä”. Paljon kivoja asioita, mutta en viitsi niistä vielä hölöttää, kun pessimistinä uskon, että männikköön ne menevät kumminkin. Vaikka saattaa olla, että tällä kertaa ne eivät menekään. Mitäs sitten tehdään, häh?

Töissäkin menee kummallisen hyvin. (Niin hyvin, että voin kirjoittaa tätäkin tekstiä työajalla, hah. Oikeasti olen niin säälittävä, että kirjoitan tätä Wordiin, ettei kukaan vain näe että lärpätän omiani. Ihan kuin jotain edes kiinnostaisi, mitä täällä kopperossani naputtelen.) Tällä hetkellä huolenaiheeni on se, että tuo saakelin dippatyö valmistuu liian aikaisin. Mun pitäisi notkua täällä vielä monta kuukautta! Se sama pessimisti sisälläni on sitä mieltä, että jossakin on joku vika. Joko tutkimukseni on täyttä sontaa tai sitten jonakin kauniina päivänä kovalevy hajoaa ja koko paketti häipyy taivaan tuuliin. Varmuuskopioineen kaikkineen. Ei tämän kuulu sujua näin hyvin.

Koska olen antanut itseni ymmärtää, että tämän blogin lukijoissa on henkilöitä, jotka arvostavat Excel-taulukkoja, tässä tämän viikon Excel-taulukkokohokohtani: siivosin yhtä tutkimusdatataulukkoa, johon toinen ohjelma oli heittänyt herjausviestin jokaisen tyhjän ruudun kohdalle. Ekaksi ajattelin poistavani ne käsin, mutta sitten päätin käyttää etsi ja korvaa -toimintoa. Se oli ihan hyvä veto, sillä hetken aikaa mietittyään Excel ilmoitti, että tyhjentää virheilmoituksen yli 1 000 000 solusta. Miljoonasta! Mun taulukossa on miljoona tyhjää solua. Joko saa puhua nollatutkimuksesta?

Lisäksi olen tällä viikolla miettinyt, kuinka passata-verbillä on ainakin mun kielenkäytössäni kolme täysin erilaista merkitystä. Se passaa = se käy. Mä passaan = ohitan, en osallistu. Mua passataan = mulle tuodaan keksejä. Eikö tämä ole aika omituista? Oli aika lähellä, etten ryhtynyt kielitieteilijäksi silloin joskus. Miksi en näin tehnyt, nyt voisin tehdä uraauurtavaa tutkimusta passata-verbin merkityseroista! Ja maailma kohahtaisi. Hah, ehkä se on parempi että mä pysyn vain noissa tyhjissä taulukoissani.

Jotenkin taisi mennä vähän harakoille tämä työpäivä. Noo, semmoista sattuu.

Kansa toivoi kuvaa keksipurkista. Siinä se ny sitten on, kauniissa asetelmassa jonain menneenä iltana ja keksejäkin melkein puolillaan. Kuvanottohetken jälkeen asiat ovat muuttuneet ja purkki on taas lähes tyhjä. Perkeleen purkki. Koidut vielä kohtalokseni.

Vuoden ensimmäinen työviikko tuntui ihan kohtuulliselta, kun ei maanantaina tehnyt käytännössä mitään ja perjantaikin on pyhäpäivä. Näin sen pitäisi ollakin. Sain kyllä työntekoon taas uutta ytyä, kun sain ison läjän tutkimusdataa analysoitavakseni. Tilastotieteestähän en tiedä paskan vertaa, mutta ne Excel-taulukot! Ne ihanat, moniväriset Excel-taulukot! Miten rakastankaan väkerrellä niitä. (Kyllä, minulle on jo sanottu etten ole ihan täyspäinen. Teidän ei siis tarvitse.)

Sosiaalistakin elämää pukkaa. Eilen olin syömässä ja eritoten juomassa sukulaistätien kanssa, tälle illalle mulla on kutsu teelle Kruunuhakaan ja huomenna saan vieraita sen yhden metrinmittaisen poikasen muodossa, jonka kanssa aiomme mennä ajelemaan ratikoilla. Ja viikonlopuksikin on niin sanotusti verkot vesillä. Milloin minusta tuli tämmöinen? Onko vuoden 2012 Murska tosiaan menevä citysinkku? Ahahaha. (Täti huomautti eilen, että jokunen vuosikymmen sitten olisin joutunut maksamaan vanhanpiian veroa. No ei se paljoa kylmäisisi, onhan mulla tota rahaa. Ahahaha.)

Väärinhän se on, mutta paremmat uudenvuodenpirskeet olivat kyllä vuoden toiseksi viimeisenä päivänä, jolloin hetken mielijohteesta nykäistiin pieni harjoittelukierros. Itse aattona oli enemmän ihmisiä, parempia tarjottavia, tyylikkäämpiä vaatteita ja niin edelleen, mutta enhän minä ole semmoisia varten. Jos uudenvuodenlupaukseni on seikkailla ja sanoa enemmän "joo", voisi tätä kuitenkin arvioida ihan hyväksi aluksi, vaikka jatkojen sijaan kävelinkin yksin kotiin. Eilen vietin parhaan krapulapäivän ikinä, eli makasin sängyssä ilman fyysistä pahaa oloa, kunhan vain itkeä pillitin jokaiselle mahdolliselle tv-ohjelmalle ja lehtijutulle ja omalle ajatukselleni ja niin. Siitä se uusi vuosi lähtee.

Ja tänään satoi vihdoinkin lunta. Pyrytti oikein, jalkakäytävät olivat sohjoa ja ihmiset epätoivoisia. Aivan ihana keli. Kävin tarkoituksella vähän kauempana kaupassa ja en voinut kuin virnuilla kotia kohti sutiessani. Kävelykadun reunassa kaksi lasta väsäsi lumiukkoa, urheasti ne pyörittivät itsensä kokoisia palloja ylämäkeen. Olisin melkein halunnut mennä mukaan. Tulin sitten kuitenkin kotiin tekemään ruokaa ja tuijottelemaan vähän ikkunasta ulos. Kaupunki näyttää ihan erilaiselta tänään.

Hei, vuosi loppuu. On tietenkin vuosimeemin aika. Anteeeeeks. Tää on vain pakko, koska ei mulla ole muutakaan sanottavaa. Kaivettu jostain vuodelta 2007, jonne kaikki tämmöiset kuuluisi. Ei voi mitään.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Osallistuin työpaikan pikkujouluihin. Ne tosiaan olivat sellaiset, mistä aina puhutaan. Lähdin ennen puoltayötä pois ja missasin muun muassa pöydillä tanssimisen. Pahus.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En muista mitään tehneeni enkä taida tehdä jatkossakaan. Lupaukset on petollisia.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Jokunen etäinen tuttu Facebookin mukaan. Eli ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Pari kaukaisempaa vanhaa sukulaista. Eli ei.

5. Missä maissa kävit?

Espanjassa, sellaisella loisteliaalla vyölaukku- ja urheilusukat sandaaleissa -lomalla. Oli yllättävän rentouttavaa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Vähän jännitystä. Joku matka jonnekin muualle kuin aurinkorannoille.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

En varmaan kovinkaan montaa. Ei ollut suuria päivämääriä tänä vuonna.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Tämä on kamalan tylsää ja vielä ennenaikaistakin, mutta sanon sen silti: tämä kandintyö-/diplomityöhässäkkä, jota olen viimeiset pari kuukautta askarrellut. Sen piti olla vaikeeta ja kamalaa, mutta niin vain olen saanut hommattua itseni tilanteeseen, jossa työn tekeminen on kivaa ja siitä maksetaan mulle. Kandi on jo valmis ja dippa sen verran hyvässä jamassa, että voin lukea ne tämän vuoden saavutuksiksi. Se ei kuitenkaan takaa sitä, ettenkö listaisi niitä tässä samassa kohdassa ensi vuonnakin, hähä.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Hmm. Tämä on aika paha, olen ollut niin itsetyytyväinen tänä vuonna etten oikein keksi epäonnistumisia. Ellei sitä perussettiä lasketa: sosiaalinen kanssakäyminen ja ihmissuhteet, erityisesti konfliktitilanteiden hoitaminen. En vaan osaa. Mutta se nyt on ollut epäonnistuminen ainakin parinkymmenen vuoden ajan, alan tottua.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Olin yhdessä vaiheessa kovasti kärsivinäni, mutta kaikenlaiset lääkärit ja hoitajat olivat eri mieltä. Luulosairauksia sitten kai vain. Viehättävää.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

En muista hirveästi ostelleeni mitään. Käykö se keksipurkki, josta viimeksi puhuin? Se on maailman turhin ja tyylittömin esine ja siksi niin hieno.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Kummapojan tietty. Viimeksi nähdessämme natustimme joulukalenterin jämiä ja keskustelimme eläinten päästämistä äänistä. Tuollaiset vajaa kaksivuotiaat ovat parasta seuraa ikinä.

13. Kenen käytös masensi?

Parin kaverityypin. Välillä aika kovaakin. Mutta mitään en sanonut, tietenkään.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

No mihin nyt yleensä, vuokraan tietenkin. Enenevissä määrin sen jälkeen, kun muutin Helsinkiin. Ihan sairastahan tämä on.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Saanko olla vieläkin se urpo maalta ja sanoa, että Helsingistä? Musta on vieläkin maailman siisteintä ajaa metrolla. Olen ollut semmoinen aina, kaikilla ulkomaanreissuilla painun väkisin maan alle ja joskus koulussakin tein esitelmän metrosta. Ja nyt ajan semmoisella joka päivä. Se on oranssi ja kiiltävä ja niin siisti. Olen urpo, tiedän.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

Tää on aika tylsä vastaus, kun tämä on soinut vuonna 2011 ihan joka paikassa, mutta silti henkilökohtaisellakin tasolla Adelen Someone Like You oli ehkä kovin. 

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi taidan olla. 

b) laihempi vai lihavampi?

Luulen, että aika samoissa mennään.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Rikkaampi! Suunnittelin jo, että voisin ruveta maksamaan opintolainojani pois. Se on käsittämätöntä rikkautta mun silmissäni.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Haha, vuonna 2007, josta tämän kopsasin, olen vastannut että kaikkea kunnollista. Nyt olisin halunnut tehdä enemmän kaikkea epäkunnollista. Kunnollisuus on yliarvostettua! Haluaisin vetää perseet ja rikkoa tavaroita ja eksyä vieraaseen kaupunkiin ja seikkailla vähän. Olen ihan liian kunnollinen luonne.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Nukkua voisin vähän vähemmän. Onhan se ihan helkkarin kivaa puuhaa (yksi yö näin unta, jossa Matti Nykänen oli myyjänä R-kioskilla), mutta kun oikeassakin elämässä olisi kaikenlaista, mitä ei ehdi tekemään, jos vetää 12 tuntia koomaa joka yö. Ei se kuitenkaan ole sama kuin laittaisi rahaa pankkiin, vaikka niin mulle on sanottu. Tai sitten mun pankinjohtaja on pyramidihuijari.

20. Kuinka vietit joulua?

Niin kuin aina, kotopuolessa aika matalalla profiililla. Ei juuri kommentoitavaa.

21. Bonus-kysymys: 

Vuosi toisensa perään tässä on tämä tyhjä kohta, enkä koskaan keksi tähän uutta kysymystä. Tylsää.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

En. Olisi voinut kyllä olla ihan kiva.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei edes niitäkään. Se kunnollisuus, perkele.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Parks and Recreation. Oli niitä tietysti muitakin, mutta tuo oli ehdoton ykkönen. Olen katsonut kaikki kaudet läpi useammin kuin olisi terveellistä. 

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Mä en juurikaan vihaa. En ehkä tykkää joistakin, mutta en mä silti vihaa.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

En muista alkuvuoden lukemisia, mutta ihan nyt vasta luin Curtis Sittenfeldin American Wifen. Se oli aiheestaan huolimatta melkoisen hyvä. Voitti parina iltana jopa nukkumisen.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Kaikki suuret on ihan vanhoja, olen aina sellainen. No Regina on ehkä uusin, mutta ei sekään oikein löytö ole, kun sitä vähän puoliväkisin on mulle syötetty. 

28. Mitä halusit ja sait?

Hah, silloin 2007 kerroin saaneeni kaksi työpaikkaa ja uuden asunnon. Sama! Mikään ei näköjään muutu. 

29. Mitä halusit muttet saanut?

Joululahjaksi halusin sateenvarjoa. En saanut. Kastuin viimeksi eilen. Perhanan sade, lopu jo!

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Mun pitäisi pitää jotain tilastoa näistä, että voisin vastata totuudenmukaisesti. Paitsi että katson aina vaan kamalaa hömppää, ei niitä kehtaa sanoa. No Kuninkaan puheen kävin katsomassa äitin kanssa, se oli hyvä. Colin Firth on ihana. 

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Varsinaisena päivänä olin töissä enkä kertonut kenellekään, että mulla on syntymäpäivä. Seuraavana viikonloppuna mökötin ensin vähän yksikseni ja sitten pidin kivaa parin kaverin kanssa ja sitten taas mökötin ja sitten taas pidin kivaa. Argh, joskus ärsytän itseänikin. Niin ja täytin 25, vaikka tuosta teinikäyttäytymisestä voisi luulla että kymmenen vuotta vähemmän.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Mittaamattomasti? En nyt tiedä, ihan tyydyttävä tämä on ollut. Ehkä joku vuosisadan rakkaustarina, mutta eivät nekään aina tunnu pelkkää euforiaa olevan.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

No ihan täsmälleen sama kuin aina: Hennesin kolmen pennin farkut, joku hassu t-paita ja valtava roikkovillatakki. Tämän päivän paidassa on pikku-ukkoja, jotka rakentavat taloa. Tyylikästä. Tänä vuonna olen tosin notkunut tavallista enemmän töissä, jossa se hassuus on vähän tukahdetumpaa mallia.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Tyhjänpäiväinen nauraminen. Se ei ehkä näytä järkipuuhalta, varsinkaan kun on täydessä junassa ja nauraa huumoripodcasteille ja mp3-soittimen piuhat ovat piilossa roikkotukan alla eivätkä kiukkuiset kanssamatkustajat tiedä, mille tuo yksi nauraa. En voi mitään, se on vain hauskaa. 

35. Bonus-kysymys kaksi:

Ei vieläkään mitään uutta. Äääää.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

No ehkä joku Teuvo Hakkaraiselle nauraminen tai vastaava, vaikkei se nyt hirveää yhteiskunnallista valveutuneisuutta osoita. Anteeksi. En osaa oikein olla poliittinen.

37. Ketä ikävöit?

Ehkä vähemmän ketä ja enemmän mitä. Ikävöin viime kesää, Itävallan vuotta, teiniaikojen teinimeininkejä, heppatyttöyttä, kaikkea mitä nyt vaan voi parikymppinen kaksvitonen tyttölapsi menneisyydestä ikävöidä. Välillä tuntuu, että osaan nostalgisoida nykyhetkeäkin. Voi niitä vuoden 2011 viimeisiä päiviä, ne vasta olivatkin elämää!

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En tiedä. Jos saan vähän ilkeä olla, aika harva tapaamani uusi ihminen pääsi edes plussan puolelle saati sitten paras-kategoriaan. Ne vanhat on vaan niin paljon parempia. Paska mäihä, uudet ihmiset. Ensi vuoden tulokkaille parempaa onnea.

Ja niin, taas on yksi vuosi pulkassa. Hellurei ja hellät tunteet!

Skipataanko joulu? Ai, se meni jo? Okei.

Rikoin omat ennätykseni ja kyllästyin lomaan jo neljäntenä päivänä. Kalsea kotokylä, sohvalla makoilua, telkkarissa ei mitään ja kaikkialla muualla sitäkin vähemmän. Ei edes mitään perinteisiä vuodenvaihdeahdistuksia tai suurensuuria vitutuksia, pelkkää tyhjää vain. Välissä ajettiin muutama sata kilometriä mummolaan ja takaisin ja sillä reissulla suurin kriisi oli se, kun äiti ei tajunnut että nukuin takapenkillä niska kenossa ja herätti vahingossa Varkauden kohdalla. Kun sitten vielä kotopuolessa naputtelin jonkun turhanpäiväisen öisen blogikirjoituksen ja sähkökatko söi sen juuri ennen kuin ehdin painaa tallenna-nappulaa, päätin loman olevan siinä. Pakkasin kimpsut ja kampsut ja junailin kotiin.

Ja mitäs täällä, aurinko paistoi, kaapissa oli keksejä ja kaupassa törmäsin yhteen toveriin, joka lupasi tulla illalla kahville. Jotenkin kauhean leppoisaa ja pikkukaupunkimaista ollakseen Helsinki, jossa huhujen mukaan asuu vain narkkareita ja vittumaisia ihmisiä. Varsinkin kun tulin juuri kotopuolesta, missä pitää vaihdella kuukauden verran sähköposteja jos haluaa nähdä jonkun ja silloinkin kukaan ei saavu sovittuun aikaan paikalle, osa ei koskaan. Tykkään paljon enemmän täkäläisestä tyylistä.

Joten ostin lisää keksejä. Mulla on uusi kannellinen keksipurkki, ostin sen joululahjaksi itselleni ja se on iso, eli sinne tarvitsee paljon keksejä. Yksi paketillinen näyttää siinä aika surkealta, joten heitin sekaan kourallisen laukkujen pohjilta löytyneitä Pätkis-patukoita ja pari vanhaa konvehtia. Ei se ihan kaikkein kaunein kattaus ole, mutta jessus, miten hieno purkki. Aarrepurkki.