Tänään opin, että alkoholipäästöjen pääasiallinen lähde on alkoholi ja vaikutustapa akuutti toksisuus. Kyllä, luen yhä (vielä ja aina ja ikuisestiaaaargh) tenttiin, ja kyllä, minulla on aina tapana poimia oppimateriaaleista ne juuri oleellisimmat huomiot ja esittää ne vielä täsmälleen materiaalin toivomalla tavalla. Hah.

Rasittava viikonloppu. Sen lisäksi, että tulin altistetuksi Lauri Tähkän konserttitaltioinnille, olen kovasti yrittänyt harjoittaa ihmisenä kasvamista ja olla menemättä mukaan perheenjäsenteni perseilyihin. Kuinka. Kauan. Sitä. Voikaan. Jatkua? Tulee huimia fläshbäkkejä jostain vuosikymmenen takaa. Silloin sitä luuli, että isona ja aikuisena kaikki on helpompaa, mutta paskat, ihan samalta tämä touhu välillä näyttää. Hermoni pysyivät tosin totuttua paremmin kurissa tällä kertaa. Joko olen Parempi Ihminen nykyään tai sitten se, että nyttemmin voin hypätä bussiin ja karauttaa kotio, pelastaa minut kriittiseltä huutoraivarilta. Kotimatkalla kävin The Sunnuntaikaupassa ja ostin siideriä. Hehee. Siitäs saitte, tyhmät kotijoukot! Täällä minä nyt lymyän omassa kolossani ja opiskelen kemiallisten yhdisteiden vaikutuksia ympäristöön. Huomenna on tentti ja sen perään vikatippahenkistä harkkatyöhässäkkää ja vielä jotain uuden jakson aloittelua ja sittenhän se onkin taas aika viettää aikaa verisukulaisten kanssa, kun äiti tulee vuorostaan vierailulle. Jee! Perhe on paras!

Osti äitee sentään mulle joulukalenterin. Se on kaikkine pahvirakennelmineen oikea saksalaisen insinööriosaamisen taidonnäyte ja vie tilaakin ihan älyttömästi. Kai mä tuota sitten kerjäsin, haha. Huomenna voi sitä hökötystä käydä sitten sorkkimaan. Joko se marraskuu meni? Melkoista. Kaikesta alavireisyydestä huolimatta voisin ottaa sitä kyllä vielä satsin lisää, en yhtään jaksaisi mitään jouluasioita nyt. Kalenterin voin tuhota ja glögiä vähän ottaa, mutta siihen se sitten jää. Riittäisikö se?

Kolme takana, kolme edessä. Tenttiviikko kulkee eteenpäin kuin juna, takellellen talvimyrskyn jäljiltä ties monettako päivää. Olen saanut sormeeni taas sen kipeän patin, joka syntyy kynällä kirjoittamisesta. Ajatelkaapa, jos olisin elänyt ajalla ennen näppäimistöjä, olisin varmaan nirhannut lyijykynällä jo puolet sormistani katki. Käsittämättömän heikkoa tekoa nämä nykynuoret.

Tänään selasin lävitse valehtelematta ainakin viisisataa sivua pdf-dokumentteja. Aika monta sivua oli täynnä kuvia kaivinkoneista, mutta silti, kun yhdistää pitkäkestoisen (ja alati kasvavan) pdf-vihani sekä tietokoneeni nykyisen taipumuksen olla avaamatta mainittua tiedostomuotoa kovinkaan yksinkertaisilla toimenpiteillä (esim. tiedostonimen päältä klikkaaminen ei toimi), olen aika ylpeä itsestäni. Se, että viimeisen kahden vuorokauden aikana koneen käynnistä-valikon käytetyimmät ohjelmat top 5 -listan kärkeen on huikealla nousukiidolla syöksynyt Spider-pasianssi, on silkkaa sattumaa. Päällimmäisin tenttiinlukemisesta herännyt ajatus on se, että kirjoitetaanko kaivinkone oikeasti kaivukone. Oikeasti? Pitkälle piti koulutuksessa päästä, että tämmöinenkin asia tuli vastaan. Tänään muuten tentissä heitin taas sitä juna-muodostuu-veturista-ja-vaunuista -läppää, joten on turha odotella, että tästä tytöstä ainakaan mitään diplomi-insinööriä leivottaisiin ihan pian. Olisikohan jossain lastentarhoissa paikkoja vapaana, voisin mennä hiekkalaatikolle vähän tsuku-tsukuttelemaan? Haa.

Huomisen jälkeen pidän kyllä pienen paussin ja menen kotopuoleen piskiä morjestamaan. Olen ollut vähän ikävissäni. Kuuleman mukaan talvi ei riitä ihan sinne asti, mutta ehkä me keksimme jotain pikkukivaa silti. Olisin kyllä ottanut talvea vielä vähän enemmän, sillä talvi on mahtavaa. Kylmää ja liukasta ja viimaista ja pistelevää ja silti ehkä parasta ikinä niiden talvettomien talvien perään. Koululla joku oli tehnyt tuhat pikkuruista lumiukkoa päätalon eteen ja kotimatkalla pyry heitti just sopivasti tukkaa silmille ja autoja penkkaan. (No ei ihan, mutta siltä se touhu välillä näyttää.) Parastahan talvi on silloin, kun saa pääasiassa muhia kotonaan glögilasi kourassa ja kuunnella, kun myräkkä vinkuu nurkissa. Tuo vastapäinen ruma rakennustyömaakin näytti joku aamu aika romanttiselta, kun se oli tomusokeroitu huuruiseksi. Kaivukoneineen kaikkineen. Tykkään nyt talvesta niin kovin, että annoin sille anteeksi sen puolentoista päivän myöhästymisen. Sattuuhan noita, paremmissakin piireissä.

Vihaan tenttiviikkoja.

Saoka haluaa tietää omituisista tavoistani. En jaksa muistaa, olenko tämän meemin joskus tehnyt, mutta en myöskään jaksa ruveta googlaamaan omaa blogiani. Se on jotenkin niin likaista. Tulkoon nyt sitten uusintana jos on tullakseen, ei nämä nyt varmaan mitään suuria paljastuksia muutenkaan ole, jos on hitusen verran Murskaamoa selaillut.

Ja eteen tietysti pakollinen disclaimer: nämä eivät ole kovin outoja. Riippuu kuulijasta. Älkää pettykö, jos en olekaan täysi friikki. Hah.

1. Olen krooninen aikaistelija. Jotenkin voisi kuvitella, että näillä unenlahjoilla ja taipumuksella laiskuuteen olisin aina myöhässä, mutta yleensä olen ongelmallisen ajoissa, jos asia on minusta kiinni. Olen se tyyppi, joka änkeää luentosaliin ennen edellisen luennon loppumista ja saapuu bussipysäkille katselemaan vuoroa aiemman auton perävaloja. Onhan tapa tietysti ihan hyödyllinen, mutta jostain syystä itseäni ärsyttää suunnattomasti ainainen ajoissa olemiseni. Siinä on jotain ylitärkeä-pikkuhikke-partiolaistyttö-ainavalmiina -henkeä, joka ei ole yhtään niin rentoa ja coolia kuin olisi suotavaa. Vaikka kuinka kääntelen kellojani ja teen minuutintarkkoja mittauksia välimatkoista, tuppaan aina olemaan ajoissa. Sitten päädyn kävelemään hermostuneena korttelia ympäri tai ajelemaan autolla ylimääräisiä mutkia, kun työhaastatteluun on vielä liian kauan aikaa tai työpaikan hälyytysjärjestelmä sammuu vasta tietyn minuuttimäärän kuluttua. Typerää.

2. Istun paljon lattialla. Tai makaan, jos niikseen tulee. Kieriskely lattialla ei ole kielikuva, se on ihan todellisuutta. Olen kuullut, että aikuisten ihmisten pitäisi käyttää istuimia, mutta minä pyllähdän lattialle ihan luonnostaan. Siinä on hyvä lukea lehteä tai leikittää koiraa tai mitä nyt ikinä. Sammakkoperspektiivi toimii.

3. Tykkään pimeästä. Vieraani valittavat jatkuvasti, kun kotonani on hämärää. Eivät tajua, että omaksi edukseenhan se on! Kaikki näyttää kauniimmalta pimeässä, tarjoamistani sapuskoista pölyisiin huoneennurkkiin asti. Pimeät syysillat ovat suosikkejani ja tähän aikaan vuodesta päivänvalo on joka tapauksessa niin rumaa, että parempi aloittaa järjellinen toiminta vasta hämärän laskeuduttua. En muista koskaan pelänneeni pimeää. Se ahdistaa, jos itse joutuu valokeilaan ja ympärille ei näe. Tuossa on varmaan jotain minulle hyvin ominaista myös kuvainnollisestikin. Olen hämärien nurkkien tyyppi, huu.

4. En raaski heittää mitään pois. Tämä on suoraa verenperintöä isältäni, jonka autotallissa ei ole vuosikausiin säilytetty autoa, koska siellä on niin paljon säilöttävää tavaraa. Muutama laatikko siellä on minunkin "tärkeillä asioilla" täytetty, jos oikein muistan. Niitä on autotallissa ja varastossa ja omassa varastossa ja sänkyni alla. En edes halua tietää, mitä kaikkea minulla on säästössä. Iänikuisia koulujuttuja ja lehtien vuosikertoja, joita en varmaan ikinä lue uudelleen. Käytöstä poistamiani vaatteita on kassitolkulla odottamassa uutta tulemista tai kirpparille päätymistä, mutta tuskin niille tapahtuu vähään aikaan yhtään mitään. Astiakaapissa on korvattomia mukeja ja kolhuisia kulhoja, joita ei voi heittää pois, kun ne ovat ihan hyviä vielä. Olen varmasti kertonut joskus sen jutun, jossa äitini täytyi leikata lapaseni saksilla auki, etten käyttäisi niitä enää, kun ne olivat niin kuluneet ja reikäiset. Jotkut lempikenkäni pelastin aikoinaan roskiksesta. Äiti kertoi joskus juttua tutustaan, joka oli löytänyt jonkun vanhan mummon vintiltä laatikon, jonka kannessa luki "Liian lyhyitä langanpätkiä". Laatikko oli ääriään myöten täynnä - kyllä, vuosien aikana kertyneitä liian lyhyitä langanpätkiä. Minä saatan olla vielä joskus tuo mummo.

5. Kun kirjoitan tekstiä, joka on vain itseni luettavaksi tarkoitettu, ovat käsialan lisäksi myös käytetyt sanamuodot ja lyhenteet hädin tuskin ymmärrettäviä. Kauppalapuissa on juggee, suggee, memskaa ja tomskaa, kalenterissa käsketään matkaamaan kodeen, opiskelemaan jou:ta tai lataamaan bkortsuja ja luentomuistiinpanoissa lähinnä vittuillaan omalle tyhmyydelle ja luennoitsijan esiintymismaneereille. On tosi kiva lukea tenttiin, kun luennoilta on jäänyt kirjalliseksi todisteeksi lähinnä se tieto, montako kertaa sana raideleveys on mainittu. Mutta jollakin sitä pitää itseään viihdyttää. Sitten hävettää, kun joku ulkopuolinen taho tahtoo lukea raapustuksiani. Monesti lukemiskelvoton käsiala pelastaa kyllä nuo tilanteet. Joku hyvä puoli harakanvarpaissakin.

Mullistavan sekopäistä, eikö totta? No minähän sanoin. Kuudes kohta voisi sitten olla se, etten ikinä näissä meemilöissä haasta muita vaikka pitäisi. Outoilkaa omasta tahdostanne, jos niikseen tulee.

Ladies and gentlemen, we have snow. Ei paljon, eikä kovin kuvauksellista, mutta kyllä tuota voi jo lumeksi kutsua. Teknisesti ottaen tiistaiyön räntäsade ei ihan riitä typerälle syntymäpäivätaikauskolleni, mutta johan tässä on jo opittu, että vähään pitää tyytyä, kun muutakaan ei ole tarjolla. Tästä ikävuodestani taitaa tulla aika paska. Tai ehkä minun pitäisi lopettaa lapsellisten ennusmerkkien tulkitseminen. Mitä sitten, jos ei ole lunta, juhlat ovat yksinäiset eikä mummokaan enää lähetä edes korttia? Aikuisia ihmisiähän tässä ollaan olevinaan. Ja sainhan mä äidiltä lahjaksi pullasudin! Mikäs tässä ikääntyessä, hah. Joulukalenteri pitää näköjään ostaa jo itse, mutta ehkä mä siihen pystyn.

Olisi tenttiviikko tulossa. Tällä kertaa ilmeisen kelju sellainen, sillä eka tentti on jo huomenna. Jaahas. Tällä kertaa olen peräti valmistautunut, sillä muistan lukeneeni tenttikirjan ekan luvun jossain liikennevälineessä parisen viikkoa sitten ja jopa kirjoittaneeni tavanomaisen lukukelvottomia muistiinpanoja johonkin paperinkulmaan. Nyt kun vielä löytäisi sekä kirjan että paperin, niin olisi kiva. Ensi viikon tentteihin mulla ei ole kirjojakaan, mutta onneksi on ihanat pdf-lipareet, jotka aukeavat tässä koneellani pienen sörkkimisen jälkeen jo parilla-kolmella kerralla kymmenestä yrityksestä. Tentteily ei lopu tenttiviikkoon, sillä sen jälkeen minulla on vielä kaksi maanantaiaamuihin strategisesti sijoitettua koetilaisuutta. En edes lähde miettimään rästissä olevien harkkatöiden määrää. Voi kökkäre. Tässähän pitäisi oikeasti ruveta antamaan yhteiskunnalle vastinetta ylläpidostani ja opiskella. Ja mielellään aika pian, kun siihen ekaankin tenttiin on alle vuorokausi aikaa. Hyvänen aika. Mites sitä nyt sit taas tehtiinkään?

Tahtoisin mennä heittelemään lumipalloja, mutta taitaa tavaraa olla maassa vielä niin vähänlaisesti, ettei siitä mitään tulisi. Hmph.

Kävin kaupassa. Olenko koskaan kertonut, kuinka palavasti olen rakastunut kauppojen sunnuntaiaukioloon? Juuri mikään ei pelasta surkeaa sunnuntaita yhtä tehokkaasti kuin palttoisiin pakkautuminen ja pimeässä betonilähiössä kohti marketin neonvalokylttiä suunnistaminen. Nähtävästi tästä riemusta ollaan vihdoinkin tekemässä ympärivuotista. Minä hihkun hurraata, vaikka marraskuun sunnuntai-illoilta saattaakin sitten rapista suurin kaupassakäyntiglamour pois. En vain mitenkään käsitä, miksi niitä kauppoja on pitänyt tähän asti pitää kiinni silloin tällöin sunnuntaisin jonkun ilmeisen tieteellisen laskukaavan mukaan. Toistaiseksi olen uutisista ja kansalaiskeskustelusta (niistä netin syövereiden pässinpää-keskustelupalstoilta, jotka kieltämättä kuulostavat komeammilta tuolla toisella termillä ilmaistuna) onkinut ymmärrykseeni, että suurin este sunnuntaiaukioloille on perhe. Pikku pilteistä kasvaa kouluammuskelijoita kun joutuu kulutushysteriaa katsomaan ihan pyhäpäivisinkin ja vanhemmilta menee pasmat sekaisin kun täytyy töitä tehdä sinä kuuluisana lepopäivänä. Sinänsä ihan ymmärrettävää, kaikilla meillähän on perhe. Kaikki me vietämme sunnuntaimme mieluiten jumalanpalvelusta kuunnellen ja sen jälkeen pienokaistemme kanssa kotosalla pelmuten, jonka jälkeen käymme pimeän tullen petiin ja kiitämme Luojaa taas uudesta upeasta sunnuntaipäivästä, jonka saimme viettää ilman paheellisen supermarketin vastustamatonta kutsua.

Suonette anteeksi kitkeryyden. Minua nyt vain suoraan sanoen vituttaa, kun vain se, että tahdon ostaa puolukkajogurttini viikonpäivänä nimeltä sunnuntai, tekee minusta huonon ihmisen. Ja ettei tarvitsisi siitä työvoimasta vinkua, niin minä myös tekisin niitä sunnuntaivuoroja, jos vain annettaisiin. Hakemukset on sisällä maan johtavissa päivittäistavaraketjuissa, mutta ilmeisesti tyytyväisiä työntekijöitä on riittämiin, kun ei tämmöinen perheetön ja jumalaton ihmispolo kelpaa. Ehkä meininki on eri jossain vähemmän opiskelijapainotteisilla paikkakunnilla, mutta ainakin omien kokemuksieni mukaan ilta- ja viikonlopputöitä janoavista työntekijöistä ei tunnu olevan pulaa, vaan päinvastoin. Marketin takahuoneen ilmoitustaululla kävi melkoinen kuhina kun työntekijät nimenomaan halusivat lisää sunnuntai- ja pyhäpäivävuoroja. Palkkahan siinä houkutteli, mutta mun käsityksen mukaan vain murto-osalla porukasta oli kotona muksut odottelemassa. Hamsterit eivät käsittääkseni näe viikonpäivissä merkittäviä eroja.

Ja mitä tulee sitten pienten kauppojen kuolemaan, niin en oikein ymmärrä itkua siitäkään. Ei, en tahdo kaikista kaupoista pelloilla seisovia hehtaarihalleja, mutta tarkalleen ottaen mikä pointti on niillä postimerkkipuljuilla, joissa mahtuu yhtä aikaa asioimaan puolitoista henkilöä ja hinnoittelukin on jostain muusta maailmasta? Tietysti peräkylien kaupat ovat tärkeitä ja pienet liikkeet siellä, missä muuta tarjontaa ei ole, mutta entä nämä pikkukaupat ihan keskikokoisten kauppojen kyljessä? Tässäkin nimenomaisessa lähiössä on puolenkymmentä pikkupuljua ja kioskintynkää, jotka arvailujeni mukaan tekevät voittonsa myymällä kallista kaljaa silloin, kun se vähän isompi marketti ei saa. Ketä semmoiset tarkalleen ottaen palvelevat? Keskikokoinen marketti tien toisella puolella ajaa saman asian ja vähän enemmänkin, kun sieltä saa sitä oikean merkkistä jogurttia väärän sijaan. Samalla tavalla minä siihenkin matkaan kävellen ja yhteiskuntamme tulevaisuutta mahdollisimman vähän turmellen. Eiku ainiin, meillä kaikillahan on se perhe, jonka aina tilaisuuden tullen pakkaamme citymaasturiimme, jolla hurautamme sunnuntaiostoksille moottoritienlaidan hypermarkettiin ja kulutamme niin maan perkeleesti että vararikko tulee ja luonto laulaa hoosiannaa. Niinhän se menikin.

Hmm. Olikohan mulla joku pointti. Kumman ärtyisäksi sitä tulee yhdestä kaupassakäynnistä. Saatan katsella asioita vähän yksipuolisesta näkökulmasta, mutta kun on ollut tämän näkökulmansa kanssa yksikseen jo kolme päivää syöden niitä samoja saakelin broilerinpyöryköitä, saattaa vähän ahdistua. Tämä on vaikeaa. Olen itsekin sitä mieltä, että tämä elämäni on nyt vähän vääränlaista, mutta hermostun, kun joku mystinen joku väittää samaa. Perinteinen kuvio: mä saan mollata itseäni, mutta muut eivät saa mollata mua. Kypsää.

Kävin kaupassa uusilla talvikengillä. Ne puristivat vähän, mutta eivät hiertäneet yhtäkään rakkoa. Voitto!

Tsah. Vuodatus kehotti minuakin liittämään blogiini kategorioita, jotta voisin listautua jossain Vuodatuksen kätköissä samanhenkisten kanssa ilmeisesti vähän samaan tyyliin kuin Blogilistallakin. Silmäilin nyt sitten listan läpi ja löysin itseeni sopivia aihepiirejä pyöreät nolla kappaletta. Minulla ei ole lapsia, parisuhdetta, harrastusta eikä lemmikkiä, en eroa enkä askartele, ymmärrän tekniikasta ja muodista tasan yhtä vähän ja puutarhanhoidolliset kykynikin ovat vähän kyseenalaiset, sillä tiskipöydän kulmalta löytyi taas yksi uusi kuollut viherkasvi. Eihän noilla luokituksilla ole mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kun tämä blogi on hyvin paljolti samaa tavaraa kuin koko elämäni, tuntuu vähän ontolta, etten löydä luokista itselleni yhtäkään. Kyllähän minä aina sanon olevani elämätön, mutta ihan noin konkreettisesti? Kääk. Ja Blogilistalla kehtaan vielä notkua luokassa elämä. Jos tuo ei ole totuuden vääristelyä niin ei sitten mikään. Haha.

Minulla on tavallaan synttäriviikonloppu ja olen yksin kotona syömässä broileripyöryköitä halvan valkoviinin kera. Mitä on oikein tapahtunut? Yritin järjestää juhlia, mutta kukaan ei tullut. Värjäsin hiukseni ja lakkasin varpaankynteni ja kävin kirjastossa lukemassa tiedelehtiä. En osaa oikein päättää, jaksaisinko olla surullinen. Kaksikymmentäkaksi on aika merkityksetön luku ja onhan se päiväkin oikeasti vasta ensi viikolla. Minulla on kivoja uusia levyjä ja läjä lukemattomia lehtiä ja pakastimessa piparitaikinaa. Ei tässä nyt sinänsä mitään hätää ole. Mutta jos maanantaina ei ole lunta maassa, olen pulassa.

Perjantaina olin harmistunut. Asiaa helpottaakseni tein sen, minkä voin: tilasin netistä levyjä, varasin parturiajan ja postasin tekotaiteellisia omakuvia blogiini. Ei juuri auttanut. Sitten sain puhelun, hyppäsin ex tempore junaan, matkustin tuhat ja yksi tuntia, höpöttelin viikonlopun typeriä ja matkustin tänä aamuna takaisin. Nyt en ole enää harmistunut. En ole myöskään varma, onko minulla rahaa maksaa niitä levyjä tai tarvetta mennä sinne parturiin. Ja tuo edellisen blogimerkinnänkin typeryys vähän häiritsee. No, ei mahda mitään, tehty mikä tehty. Pääasia on, etten ole itkenyt tänään tiskialtaaseen enkä mihinkään muuallekkaan. Junia oli matkallani monta ja niistä jokainen oli minuutilleen aikataulussa. Häkellyttävää, kyllä.

Syksyn ekasta tentistä oli tullut vihdoinkin tulokset ja perinteitä rikkoen kalastelin siitä peräti ykkösen. Ja samalta istumalta ilmoittauduin uusintaan! Minä! Vaikka se tentti oli hyväksytty! Jotain ihan outoa taas, mutta onpahan sitten jotain puuhaa joulukuullekin. Teoriassa korotus on ihan mahdollinen, jos saan kurssin aihepiiriä käsittelevän prujun haltuuni vähän pidemmäksi aikaa kuin viime kerralla. Olen nimittäin siirtynyt aiemmasta ei-osteta-kalliita-tenttikirjoja -käytännöstä nerokkaaseen ei-osteta-kaikkia-prujujakaan -systeemiin. Laitokseni (tai tiedekuntani tai osastoni tai whatever) julkaisee nimittäin monistenivaskoistaan vain porvaripainoksia, joissa on värikannet ja lähemmäs kahtakymppiä kohti kurkotteleva hintalappu. Ja minähän en siihen kiskontaan suostu! Ne ovat vain prujuja! Niinpä olen neuvotellut itselleni yhteishuoltajuussopimuksia tiettyihin lipareisiin ja lopuista kursseista koitan selvitä aina yhtä sujuvilla lukematta läpi -tekniikoilla. Se saatu ykkönen on sitten tuon ensimmäisen systeemin tulosta. Voi porot, panostukseni näihin opintoihini paranee vuosi vuodelta. Ensi jaksossa alkaa taas ranska, jonka kursseilla on sitten viime tapaamisen vaihdettu kirjasarjaa. Ja minulla on hyllyssä ne vanhat, joista maksoin viime vuonna itseni kipeäksi. Jään innolla odottamaan sitä sisäistä kamppailua, joka kirjakaupan hyllyjen välissä varmaankin piakkoin kerää kehään kähinää. Joistakin asioista maksaminen on minulle uskomattoman vaikeaa. Levykaupoissa samanlaiset summat eivät hidasta klikkailua tipan vertaa, kumma juttu.

Ulkona yrittää taas jotain syysmyrskyntynkää vääntää ja viikonlopun aikana ulkotiloissa värjötellessäni tulin ajatelleeksi, että jossain vaiheessa voisin kyllä siirtyä kesätakista ja -tennareista vähän pidemmälle talvipukeutumisen saloihin. Takiksi saa kelvata se kaksi talvea palvellut punahilkkatakki (koska se on vieläkin ihana) ja harvinaista kyllä, talvikengätkin olen hankkinut hyvissä ajoin ennen ensilumia. Niissä on vain pikkiriikkinen ongelma. Kuten aina, nuokin kengät vaativat pientä sisäänajoa ennen jokapäiväistä käyttöä. Yleensä jalkani ja kenkäni löytävät yhteisen sävelen suht nopeasti, vain muutaman verisen sukan ja irronneen varpaan jälkeen, mutta nämä popotpa ovat toista maata. Ensimmäisen käyttökerran jälkeen parantelin rakkoja kolme viikkoa. Toisella kertaa laastaroin kantapäät huolellisesti etukäteen, mutta en siltikään päässyt kuin tuohon koulun nurkalle ilman kävelytyylin mutkistavaa kipua. Kolmas kerta ei sen paremmin totea sanonut. Nuo ovat helvetin kengät! Melko somat ja varmaan ihan käytännöllisetkin, jos niillä nyt vain pystyisi jotenkuten kävelemään! Argh. Typerät jalat. Niissä on ollut rakkoja jo niin monessa kohtaa etten laskuissa pysy. Typerät kenkätehtailijat, jotka tekevät vain epäsopivia kenkiä. Ja typerä ilmasto, joka ei salli ihmislapsen tepastella ympäri vuoden ulkosalla vailla minkään sortin jalkinetta vain valkoisen, silkkisen rantahiekan kutkutellessa varpaanvälejä ja lämpimien valtameren aaltojen huljutellessa nilkkoja. Onneksi sisätiloissa voi sentään pukeutua villasukkiin. Ne eivät hierrä mistään.