Olen niin toimeton, etten ehdi kirjoittaa. Tänäänkin piti ajaa toverien kanssa satunnaisen ratikkalinjan päätepysäkille kahville, vaikka päivään oli mahtunut jo kahdet kahvit toisaalla samalla kokoonpanolla ja kolmannet aamulla kotona. Joukkoliikennettä on kai luvassa huomennakin, sillä kummapoika tulee luokseni kylään koko päiväksi, yksin. Äitinsä oli pojalle luvannut, että täälläpäin pääsee ajamaan metrolla. Ja niinhän täällä pääsee. Ajetaan vaikka koko päivä, jos huvittaa.

Että ihan hyvin maistuu työttömyys. En minä elämääni sisältöä tarvitse.

Okei, uusi maanantai. Aika laskeutua pari askelmaa matalammalle ja tarvittaessa poistaa ylimääräinen kusi päästä. Totuushan on se, että minä olen työtön. Tai oikeastaan en ole edes sitä, koska valmistun virallisesti vasta ensi kuussa, joten nyt olen vähän omituisessa ei-kenenkään-maassa, jossa opintotuet on aikaa sitten käytetty, palkkaa ei kukaan maksa ja työttömyyskorvauksetkin ovat vain haave horisontissa. Tavallaan nyt olisi aika hyvä aika panikoida. Aika moni henkilö on jo kysynyt, että mitä meinaan tehdä nyt, ja luulen, että aika moni ehtii vielä kysyä saman kysymyksen ennen kuin keksin siihen vastauksen. Jotenkin luulen, että sängyllä makoilu ja ikkunasta ulos tuijottelu eivät sovi Nuoren Akateemisen Kaupunkilaisen (Lyhenne nakki. Keksin sen juuri. Hahaa.) vakaviksi tulevaisuudensuunnitelmiksi. Pitäisi olla urasuunnitelmia ja visioita ja kunnianhimoa, eikä mulla ole oikein mitään niistä. Ainoa päämääräni on ollut viimeiset seitsemän vuotta (Kyllä, tähän haahuiluun on mennyt seitsemän vuotta. Ihan käsittämätöntä.) että valmistun, ja nyt kun se on hyppysissä, en osaa oikein asennoitua muuhun. Mitä nyt? No joo, töitä olisi kivaa saada ihan siksikin, että tiliotteessa olisi muita kuin miinusmerkkisiä merkintöjä, mutta mitä töitä? Mistä? Miten? Milloin? Kysymysmerkki, kysymysmerkki, kysymysmerkki.

Mutta sitten kuitenkin, kaikesta tunnollisuudestani ja rasittavuuksiin ulottuvasta pennien laskennasta huolimatta olen myös aika viehättynyt siitä, että en oikein tiedä, mitä tekisin. Kulutan varmaan liikaa aikaani (Hei! Työttömällä on tunteja käytettävänään!) amerikkalaisiin blogeihin ja lehtiartikkeleihin ja tv-sarjoihin, joissa vastavalmistuneilla on satatuhatta dollaria opintolainaa ja homekämppä New Yorkissa. Ja sitten tehdään suuria dramaattisia valintoja, taistellaan unelmien puolesta ja ryhdytään vaikka väkisin puolijuopoksi taiteilijaksi, koska se on oikeaa elämää toisin kuin kohtuuhintainen asunto lähiössä ja kuukausipalkkainen työ virastossa. Jokin hölmö pieni osa minusta samaistuu noihin hörhöihin, vaikka oikeastihan minä en naputtele romaanikäsikirjoitusta vaan työhakemuksia nimenomaan niihin virastoihin. Viiniä juon aika maltillisesti ja aamuisin mulla on herätyskello soimassa, vaikkei mitään velvoitteita olekaan. Aika laimea versio rappioelämästä, mutta ei voi mitään.

Ehkä tässä voi tyytyä siihen sopivan ristiriitaiseen sekoitukseen panikointia ja huolettomuutta, joka on vissiin aika tyypillistä minulle, ainakin jos erehtyy lukemaan omia kirjoituksiaan niiden seitsemän viime vuoden ajalta. Toinen minä pelkää ettei pärjää, hakkaa maanisesti mol.fi-sivua ja tekee budjettitaulukoita Exceliin, toinen syö pelkästään pannukakkuja, katsoo jaksotolkulla Jersey Shorea ja ideoi kesälle kaikenlaista haihattelua "kun nyt kerrankin on aikaa". En siis ideoi sen Jersey Shoren pohjalta. En ainakaan kokonaan. Mutta perhana kun se on viihdyttävä sarja! Olin aiemmin jyrkästi sillä kannalla että se on ala-arvoisinta shaibaa koskaan, mutta kummasti se mieli muuttuu kun on vähän luppoaikaa. Niin, toiset ihmiset ryhtyvät oravanpyörästä vapauduttuaan tekemään taidetta, mutta minä katson vain telkkarista, kuinka yliruskettuneet apinat kännäävät New Jerseyssä. Ehkä mun olisi ihan hyvä saada niitä töitä joskus.

Kävin Tampereella, viimeistä kertaa yliopistolla opiskelijan statuksella. Löin professorille mustakantisen diplomityön kouraan ja se sanoi että loistavaa. Hämmästyttelin kaikenlaisia toimistotätejä, kun olin papereineni ihan liian ajoissa ja lomakkeissa oli kaikki liitteetkin jo kasassa. No semmoinen minä olen, noudatan sääntöjä. Käytin opiskelijakortilta viimeiset lounaat ja bussikortilta viimeiset matkat, tämä juttu nimittäin pelataan tarkasti. Vähän jäi harmittamaan, kun tulostuskiintiötä jäi käyttämättä, mutta en keksinyt mitään tulostettavaa. Ole hyvä, luonto. Tämän kerran.

Oli se vähän metkaa, katella niitä vanhoja rakkaita laatikkotaloja ja miettiä, että tänne minä silloin joskus viattomana pienenä ihmistaimena tulin ja nyt sitä ollaan niin suurta ja mahtavaa maailmanvalloittajaa. No paskat ollaan, mutku lehdessä sanottiin että Helsinkiin muuttavista tulee kuspäitä, pitäähän munkin ruveta sit sellaiseksi. Hahaa. No mutta oikeasti, vuosikin taaksepäin olin paljon surkeammassa jamassa, nyt mulle soitellaan työtarjouksia kotiinkin ilman sen kummempia hakuprosesseja. (Ei se mikään kovin iso keikka ole ja saa nähdä, onko siitä tarkoitus esim. maksaa mitään, mutta silti! Mun nimeä ja numeroa jaellaan jossain mun tietämättä! Olen kuuluisa! (Voisin muuten oikeasti ruveta siksi kuspääksi. Jotenkin se tuntuu sujuvan luonnostaan, hmph.)) Asiat ovat ihan mystisiä, kun ne näin lutviutuvat.

Tämäkin: jääkaapissani on kaljaa, jota en juo, eikä sitten paljon muuta. Soitin kaverille tästä epäkohdasta ja kävi ilmi, että sen jääkaapissa on mun siidereitä ja jonkun kolmannen henkilön pitsa. Yhdistämme nämä, ja saamme ihan kelpo kekkerit aikaan. Keksejäkin on. Tämän on pakko olla kohtalo, eivät asiat muuten vain mene näin hyvin. Eivät mitenkään.

Elämä on välillä melkein liian ihanaa. Viimeisiin 24 tuntiin on kuulunut itse tehtyä suklaakakkua, tanssimista uudessa, lyhythelmaisessa kesämekossa, lyhyin koskaan kokemani taksijono, pakastepitsaa keskellä yötä, ystäviä, jotka joko kupsahtivat sohvalleni tai sitten ripottautuivat lähimaastoon kuitenkin siten, että onnistuivat aamusella ryömimään takaisin brunssille, omenapannukakkuja ja kahvia ja hyvää sunnuntaimusiikkia, ilmatrumpettisooloja, jäätelökioskin metsästystä melkein kipeää tekevässä auringonpaisteessa, tennarit ekaa kertaa talven jälkeen jalassa, harhailua kaupungilla ja päivälliseksi evästä, joka perustui lähinnä juustoon. Ja nyt, nyt tulin yksin kotiin ja aion ottaa päiväunet. Se hetki, kun on väsynyt, kylläinen ja täysin oikeutettu nukkumaan niin pitkät päiväunet kuin ikinä haluaa, se on niin hyvä, ettei malttaisi oikein edes nukkua. Tahdon vain olla tässä ja kellua. Aina.

Ihan hullu viikko. Koitan olla menemättä yksityiskohtiin, kun periaatteessa tämä bloginrähjä on anonyymi, mutta tällä viikolla viimeisen kuuden kuukauden aikana väkertämäni diplomityöurpoilut tulivat julkisiksi. En ole edes ehtinyt pientä kirjastani koululle toimittaa, saati saada sitä hyväksytettyä, mutta työnantajan puolesta asiaa jo esitellään vauhdilla. On seminaaria ja tiedotetta ja netissä julkaistua raporttia. (Ei, en anna linkkiä. Sori. Tää nyt vain on tämmöistä.) Ihmiset näkevät sen ja ottavat sen tosissaan, ihan kuin sen olisi tehnyt joku oikea ammattilainen enkä typerä minä. Ja minä vastaan puheluihin ja kerron tiedustelijoille, jotka ovat niitä oikeita, alalla toimivia asiantuntijoita, kuinka he ovat väärässä ja minä olen oikeassa. Ja ne uskovat! Tämä on ihan absurdia. Koska joku tulee ja kertoo kaikille, että olen ihan feikki?

Aina en tajua itseäni. Tämän viikonlopun aikana olen muunmuassa tietoisesti vältellyt kavereitani vain jotta saisin olla yksin, ja sitten kun tätä harvinaista laatuaikaa (ehehe) sain, kävin katsomassa elokuvan, jonka tiesin jo etukäteen olevan kauhean ahdistava. Hyvähän Poikani Kevin varmaan oli, hyvä se oli kirjanakin, mutta jos on tämmöinen pumpulista tykkäävä tyyppi, on kaikki tommoiset aikamoista itsensä kiusaamista. Pahin kohta koko leffassa oli kyllä se kohtaus (tämä ei ole kauhea spoileri), jossa päähenkilö raaputti ikkunasta maalia. Skriik skriik skriik. Hyi saakeli, kylmät väristykset kulki. Väliäkös niillä koulusurmilla ja muilla, haha. (Oliko tuo nyt spoileri? En tiiä. Anteeksi, jos oli.)

Tulin kotiin ja jatkoin lähes yhtä leppoisissa sunnuntaitunnelmissa eli sovitin käytännössä koko vaatekaappini sisällön lävitse. Ensi viikolla on nimittäin yksi tilaisuus, jossa saisin mielelläni antaa fiksun ja ihmismäisen vaikutelman. Vaikeaa se on, vaikka kuinka on koluttu vaatekauppoja peräti Lontoossa asti. Jostain syystä kaikki vaatteeni ovat kauhean ryttyisiä, repsottavia, lököttäviä ja nuhjuisia. Ehkä siksi, koska minäkin olen. Muotishowni sain arvoisensa kannatuksen myös ikkunan takaiselta yleisöltä: sinä aikana, kun niitä riepuja päälleni revin, kutakuinkin kaikissa vastapäisen talon ikkunoissa oli väännetty sälekaihtimet kiinni. On tietysti mahdollista, että ilta-aurinko oli kääntynyt häikäisevään asemaan, mutta pidän todennäköisempänä sitä vaihtoehtoa, että naapurini eivät kertakaikkiaan kestäneet enää katsella, kuinka toikkaroin ympäriinsä helmat kirjaimellisesti korvissa. Unohdin avata mekon vetoketjun kokonaan ennen kuin vedin sen pään yli ja jäin niin sanotusti jumiin. Varsinainen ahdistuselokuva. Skriik.

No mutta jos en itse ole täysin tyylikkäin ilmestys, niin ainakin esitykseni on. Sain viime viikolla palautetta, että Powerpoint-kalvoni näyttävät tyylikkäiltä. Voi porot, ultimaalinen kehu. Ei sillä asiasisällöllä niin väliä, kunhan pylväskuvaajien värimaailma on harmoninen. En edes viitsi arvioida, kuinka monta tuntia olen noiden ulkoasukysymysten kanssa puljannut, mutta jos käyttäisin saman verran energiaa omaan ulkonäkööni, olisin varmaan keskikastin muotibloggaaja. En voi sille mitään, mutta salaa tuomitsen ihmisiä, jotka käyttävät esityksissä ja kuvaajissa ohjelmien oletusasetusvärejä. Se vain on niin... väärin. Niin se menee, tänään olin useamman tunnin paita väärinpäin (kotona, mutta silti, aikuinen ihminen), mutta default-väreissä minua ei silti koskaan nähdä. Vannon.

Paska tiistai. Ei tarvitse aamulla sataa paljoakaan räntää ja jo on lomatunnelmat pyyhitty pois mielistä. Ruoka oli pahaa (ite tein!), sähköpostiin tuli viesti, joka ilmoitti etten saanut sitä yhtä kivaa työpaikkaa (en päässyt edes haastatteluun) ja kotimatkalla metro oli rikki ja ihmiset typeriä. Kiitos nyt vaan taas maailmankaikkeus, opin olemaan leijumatta. Saakeli.

Hei. Tulin takaisin. Lontoo oli ihana ja minä olen köyhä. Piru periköön sen vieraan valuutan jonka näyttämät numerot ovat pienempiä kuin kotona, eihän tämmöinen eurooppalainen osaa laskea. Tai sitten ei vain huvita, koska ei lomalla tartte. Mutta oli se joka pennyn arvoista, en valita.

Kuvat ovat kliseisiä, mutta niin olen minäkin. Se noissa suurkaupungeissa on hyvä, että niihin hölmö turisti uppoaa sen verran hyvin, ettei hävetä. Kaikki siellä ovat tavallaan turisteja, kaupan kassat ja hotellin respat puhuvat huonompaa englantia kuin itse ja ne sivistyneellä brittienglannilla puhuvat pukumiehetkin olivat ehkä jostain muualta, kun erehtyivät kysymään metrossa suuntaneuvoa minulta. Parasta oli, kun osasin neuvoa. Ei se metrokarttojen maaninen tavaaminen ihan turhanpäiväistä ole.

Olen myös sillä tavalla hölmö, että tykkään aina hirveästi myös siitä kotiinpaluusta. Pari vaivaista päivää ihmispaljoutta ja kuivia aamupalatoasteja ja olen ihan valmis kapuamaan omaan sänkyyni nakertelemaan keksejä. Mutta ei kai se pahasta ole. Töihinkin oli suorastaan hauskaa mennä, kun sitä lystiä on enää kaksi viikkoa jäljellä ja hommat alkavat olla pulkassa. Tai no, onhan mulla vielä vissiinkin kolme julkista esiintymistä jäljellä, mutta mitäpä minä niistä huolehdin, kun kerran ostin Lontoosta vakuuttavuushousut. Ne ovat harmaat ja vakuuttavat. Kukaan ei voi pitää mua tyhmänä, kun vedän ne jalkaani ja esitelmöin vähän. Ne ovat liian vakuuttavat housut typeryyksiin.

Kahden viikon päästä olen sitten kai työtön, mutta ei sekään ole tämän hetken murhe. Mennään virran mukana ja jos huonosti käy, tiedän Britteinsaarilta parikin mukavan oloista siltaa, joiden alle käpertyä. Kaikki on siis hyvin.

Aika hyvä loma. Minulla ei ole mitään perusteita sanoa näin, koska lähden vasta huomenna sinne Lontooseen ja toistaiseksi väitteeni pohjautuu tähän aamuun, jona ei ole tapahtunut käytännössä mitään. Ilmeisesti minulle loma on hyvä, jos luonani on yötä kaveri, joka menee aamulla töihin ja jonka seuraksi herään seitsemältä keittelemään kahvia ja sitten makaan kolme tuntia sängyssä lukemassa uutta suosikkiblogiani. Se käsittelee julkkisjuoruja, mutta on kuitenkin akateeminen! Se on hömppää, mutta sitä lukiessaan voi silti kuvitella olevansa edes aavistuksen verran sivistynyt! Täydellinen blogi. Täydellinen loma-aamu.

Toinen tämän loman määrittävä tekijä: Childish Gambino - Heartbeat. Youtuben versio on typerä kirosanaton versio, ei se toimi noin, mutta ainakin Spotify uskaltaa sanoa myös f-sanan. Ja sitä tarvitaan, koska biisi kertoo pääasiassa panemisesta. Kyllä, minä luukutan repeatilla räppibiisiä, joka keroo panemisesta. Pääsiäispyhien kohokohta oli, kun sain väkerrettyä kotokodon keittiön radiosta tuon ulos ja jorasin sitä äidin kanssa samalla kun äiti teki minulle ruokaa. Äiti ei niin arvostanut tuota biisiä, vaikka ei tainnutkaan sanoja kuunnella. Se biitti kuulosti kuulemma pierulta. Eikö tuo ole nyt paras mainoslause ikinä? "Kuulostaa pierulta", sanoo äiti. Hahaa.

Lupasin itselleni, että pysyn tämän loman tiiviisti edellisen kaltaisissa turhanpäiväisyyksissä, mutta en sitten voinutkaan, kun puhelin hetki sitten piippasi sähköpostista. Perhanan nykyteknologia, kun asiajuttujen välttely on suorastaan jo hankalaa. Puoli tuntia pidin itseni kurissa ja kerroin itselleni, että dippatyöahdistuksen ehtii sitten maanantainakin. Mutta sitten tietenkin luin sen viestin, ja siinä sanottiinkin, että "painoon vaan". Se on valmis! Onko se valmis? Mä en ehkä usko, että se on valmis. Mutta proffan mielestä se on. Tämä on jo vähän ylidramaattista, mutta mua ihan itkettää. Voi röhnä. Yksi tyhmä diplomityö ja joku pälli vetistelee. On se hyvä, että olen lomalla, niin kukaan ei näe.

Ahh. Taidan lähteä Lontooseen.

Onko se neuroottista, jos ennen kuin voi kirjoittaa asiasähköpostin lopuksi "Aurinkoista pääsiäistä!", täytyy tarkistaa Ilmatieteen laitoksen sivuilta, että onko vastaanottajan sijainnissa oikeasti aurinkoista kuten täällä? Siellä oli puolipilvistä. Riitti mulle.

Hei, loma! Seuraavaan kymmeneen päivään en saa ajatella muuta kuin leppoisia ajatuksia. Koitin miettiä, mitä ne voisivat olla, mutta en keksinyt yhtäkään. En sitten ajattele mitään. Eiköhän se loma niinkin suju.